Sun kuolinhuutos kuulin kauan sitten,
sa hiilihöyty ukkosvaajainen,
mut sentään liikut joukoss' elävitten,
tulessa valtimoni soudellen.
Oot yhä mulle lähin läheisistä
ja joiut mennehistä.
Et ollut rinnan rikos, katumus,
sa olit rakkaus,
sen mustin mustuus, puuntavaisin puna,
ylhäinen hyvyys tuhoon tuomittuna.
Viel' leikkii eessä liekin kajastus
ja turman muisto,
heikkous pyhä, voimaa ihanampi,
… Kytheran linnan puisto,
sypressipatsain paalutettu lampi
ja siinä joutsen musta…
En saanut rauhaa enkä siunausta.
ASTARTEN TYTÄR.
Soi huilut, soi…
Ma luulen, armas myötä karkeloi
ja uskoo: mullekin on mieluhista
noin viedä tanssiin yksi tuhansista.
Nuo hempukat
kevyttä kenkää, helmaa nostavat.
Mut tytär Dionysoksen, Astarten
ei luotu amoriinein naljaa varten.
Jos rakastan,
ma ylenkatson keimaa hetairan,
min kuvaks kaavannut on lemmen-allas
ja runoks kyynillinen, vanha Pallas.
Jos tanssin ma,
se merkitsee: on eessä kuolema.
Vien piiriin tähdet, hiki huuruu kuusta,
hämärtyy henki, veri syöksyy suusta…
Tulessa siin'
ma jälleen yhdyn suuriin jumaliin,
pois karkeloitsen kauniin elämäni,
hyvitän lemmenhetken hengelläni.