Soi huilut, soi…
Se tanssiin tulkoon, joka kuolla voi!
Se saa, ken Shivan katsetta ei karta
nyt syleillä Astarten papitarta!
HEPHAISTOS.
Hephaistos synkkä sydämessä hakkaa,
lyö raunioiksi, minkä rakensin.
Jo suihkukaivot laulamasta lakkaa,
teeruusuin tuoksut haihtuu tuulihin
ja hyväilevät henkäykset ambran.
Nyt kauniit kaatuu pylvähät Alhambran,
nuo kaaret hennot Itämailta tuodut
ja kuvitelmain kudelmasta luodut.
Korallihattaroiden hiukset
jo hulmuavat päämme päällä tuolla
kuin pakenevat muuttojoutsenet.
Oi armas, ymmärrä, on aika kuolla,
on hetki murtumisen, loppu leikin,
on taru päättymässä tarun sheikin.
Oi, kätke kyyneleesi, kallehin:
näin elämäss' on käynyt ennenkin,
pois juoksee päivä jälkeen päivän toisen,
ei kiitäjää, mi kiinni saada voi sen.
Ja lempi! Soinnahdus vain, vailla valaa.
Ken eli sen, hän vaikenee ja salaa.
EI OLE KYTHERAA.
Ei ole Kytheraa,
on vain hengen haave ja aistien harha,
on vain äänetön yö ja sanaton laulu
ja ääretön tähtien tarha.
Ei ole Kytheraa,
on vain kangastus rannalla taivahan sinen,
on vain siipien lyönti ja syyttävä sylinanto
ja katkera kadottaminen.
AJATON AURINKO.
En luoksesi voi tulla
ma öihin tuhansiin,
mut sentään sätehilläs
mua poltat, poltat niin.
Oi milloin tules hehkuun
tää tomu raukeaa
ja ajatonna aukee
mull' ainehiton maa,
ett' ystäväni nähdä
taas iki-armaan saan!
Me kaksi ijäks luotiin
yhdessä vaeltamaan.