Ja ken ei rakastaisi synnyinmaata,
min vuoksi työtä enempää ei saata
yksikään heimo antaa uhriks onnen,
uhriksi tulevaisen ihmissaaton!
Tää maa on hellän maammon, urheen taaton,
ja veressämme tunnemme sen ponnen.
Maan kova kamara ei aihe soiman,
me teemme siitä sydämemme voiman.
Ei kaataa kansaa saa sen koettelemukset.
Kodiksi tuntea nää tutut ukset
on käsky meidän, muuten kodittomain,
niin ett' ois kohtalo tään Pohjan Hellaan,
se että maailman kiehtois kauneudellaan,
ei koskaan suistuis otaan nuolten omain,
erheisiin eripuran, uhkaveikan,
— kuin kävi ennen vanhan, kauniin Kreikan.
Rotumme rohkee yöss' on sotaa käynyt.
Ehompi tie nyt eteen ennättäynyt,
kun riemuin nousta saa sen henki vapaa.
Mut jos se vaatis vielä: kaikki vaakaan!
ei petturia olko ainoaakaan!
Se muinaissankarten on sorjaa tapaa:
vuoks yhden kaikki, yksi kaikkein vuoksi.
Jos niin ei käy, suurhetket hiekkaan juoksi.
Korkeiden valtain luottain kutsumukseen
kypsyttää voimme voimaan, siunaukseen
parhaimman, mistä isät näki untaan,
korottaa hengenlaiksi kaipuun jalon
ja liittää pienen Pohjan tuikkeen palon
kauneena ikuisempaan ihmiskuntaan.
Kuin tähdet himmenevät aamun koittoon,
raukeevat taistot rakkauden voittoon.
AARNI KOUTA.
In memoriam.
Muistan sun ma vuotten takaa:
toinen oli aika silloin,
toiset leikit aamuin, illoin,
tulta tuhlata ja jakaa.
Maa ja taivas oli toinen,
toisin hohti kuutamoinen,
päivä, tähdet hetkein hiekkaan,
kirkkahimmin runoniekkaan.
Parvess' säeseppoin nuorten
sun ma muistan, ilakoitsi
siinä lautsat, lauloi, loitsi,
usko siirsi taakat vuorten.
Nuoret oli silloin säkeet,
alttiit tahdon aurat, äkeet
elon kyisen pellon kyntöön,
pegasokset valmiit ryntöön.