Rakkain sulle ratsus virma,
ylin mielikuvain kirma,
tulijoutsen runoleikin,
vei se sitten minne veikin!
Usein urhon lyöneen veikkaa
Klotho kytkee pakkopankaan,
kutoo kuormat kultalankaan
taikka lennon kesken leikkaa.
Tänään uupuu yksi, kaksi,
huomenna taas joku puuttuu…
Hetki hetkeltä näin muuttuu
maailma outo oudommaksi.
Liian varhain maille muiston
vierit purteen Keerein noutaa.
Olkoon tiesi kaunis soutaa
halki Tuonen tumman puiston.
OMISTUS.
Robert Kajanuksen täyttäessä 70 vuotta.
Tähdet on taivaalla kukkia yössä.
Ihminen kukkii elämänsä työssä,
konsa hän piirtää
yöhömme ylhäistä linnunrataa,
vuossatain halki,
ylitse unhon, mi yllemme sataa.
Soitto on suuri suruista luotu,
laulu on sydämien lohduksi suotu
kutomaan siltaa
tähtien, haaveiden sädehelinästä
kansasta kansaan,
jumalten juhliin maan ikävästä.
Meill' oli suurempi ikävä kuin muilla,
kotimme aidattu salon surupuilla.
Kallehin aatos
vaikersi vankina vierahan lain;
joelta Tuonen
joutsenet jäiset joikuivat vain.
Yö oli pitkä Pohjolan mailla,
talvi ja mykkyys kevät-unta vailla.
Silloin hän saapui
sävelten mestari, löi, kipunoitsi,
hyljätyn heimon
voittojen virttä laulamaan loitsi.