Silloin hän saapui, ja uus' tuli aika:
yhdisti kansan Kalevalan taika.
Ankaran painon
alta nous ilmoille Suomen soitto,
kajahti kauas
Väinämön kieli tuo outo ja loitto.
Niin, hän saapui, ja sävelin voitti,
sukupuumme vapauden tuulin huminoitti.
Vapauden virsi,
virsistä valtavin oot elämän!
Kauneuden kannel,
ken sinut viritti, siunattu hän!
Sukupolvet vaihtuu ja vuossadat vaipuu.
Ei tummu koskaan kauneuden kaipuu,
aateluuden tunnus
sielussa korkeiden aurinkolasten.
Ken sitä palvoi,
kuningas on hän maan kuningasten.
Taa ajan säilyy, mi parhaint' on meissä.
Sävelten sankari elää säveleissä.
Miestä, min työtä
Suomen on soittelon sorea latu,
ainiaan kantaa
laulumme laineilla kukkiva satu,
satu, mi suurtuu kuin hengen ikivalta,
nousee kuin aattehet murheiden alta,
viestiä vieden
vastaisuudelle polvesta tästä,
isänmaan urhon
uskosta, taistosta tulenväkevästä.
JUMALTEN KEINU.
Eino Leino in memoriam.
»Kenen korkeat jumalat ottavat keinuunsa kerta»,
hän Olympon lemmitty on.
Hän korkeimmat huiput ja syvimmät kuilut näkee,
tiet kohtalon.
Ei koskaan, ei koskaan hän ole kuin ovat muut,
häll' on Fantasian siivet ja yhdeksän muusan suut.
Ja kun hän liikkuu parvessa elämän lasten,
kaikk' katsovat, haastavat:
»Kuin kummalle tuntuukaan, ohi viistää jumalten
siipi
povet polttavat!
Ei koskaan, ei koskaan hän ole kuin ovat muut,
hänen kauttansa laulavat kaikki pyhän Dodonan
puut.
Ja kun hän poistuu, maan kehä autioituu,
sydän ihmisen yksin jää;
se huokaa: »Taas elo nostaa ja laskee laineitansa,
kuka ymmärtää?»
Ei koskaan, ei koskaan hän ollut kuin ovat muut!
Hän kuului sinne, miss' auringot alkaa ja tähdet
ja kuut.