MUISTOLAULU.
Sun menneeks mainivat, ma sit' en usko.
Ken eli työssään, eläväksi jää.
Ain' askeleittes kaiun kuulee kansa
ja Suomen korpipolut kaikki nää.
Ja viel' on niinkuin vastaan astuis tiellä
tuo tuttu hahmo, — viitta, hattu, pää…
Ma laulan sulle niinkuin ystävälle
kaipaava sydän hiljaa helkähtää.
Sa suuren sydämesi vaateen täyttäin
teit kauneudelle aina kunniaa,
jot' itse harvoin sait — tai liian myöhään,
kun poves hehkuvan jo peitti maa.
Kuin kalliit olivatkaan laulus lunnaat!
Kirpeimmät nuolet meillä parhain saa.
Ma laulan sulle, laulutoverille,
jollaista tääll' en nähnyt kauniimpaa.
Ma laulan sulle, niinkuin meille haastoi
muinoisin suven heljä onnenpuu,
ma laulan sulle, niinkuin talvi-illoin
meill' loisti kohtalomme kuolon-kuu.
Ma laulan sulle rajan tuolle puolen
sen, mit' ei sinne sinkoo ihmissuu,
kuin ikuisuuden eessä meren laine,
mi kuultaa tähtiä ja vaientuu.
Kuin sa, ei rakastanut kenkään meistä,
maan kuorta tätä sydänkukkivaa,
kuin sa, ei syössyt siipiratsullansa
yksikään kauemmaksi taivaan taa.
Nyt irti elon ikäväst' on henkes,
min kaipuu kantoi kohti Jumalaa.
Ma laulan sulle niinkuin pieni peippo
suur'-tuntemattomalle laulahtaa.
TERVEHDYS TURUN YLIOPISTON VIHKIÄISIIN.
Turun viiri, yksi, ylväs
ajantietoon piirtyi niin,
että jos tuo kaunis kaatuis,
koko Suomi murtuis, maatuis.
Valon, tiedon luja pylväs,
siksi sinut tunnettiin.
Aura-joen vihryt parras
kutoo sorjan kirjovyön
ylles muinaismuisteloista,
vuosisatain auringoista.
Tääll' on laulun kanta harras,
valta vanha aatteen työn.
Yhä loiskii Auran laineet,
yhä nousee korkee koi
yli sukupolvein surun.
Yli uuden kevät-Turun
siivittyvät uudet maineet,
Flooran päivät karkeloi.
Jälleen kukat nähdä saamme,
lapset nuoret Apollon.
Terve lyyraa kantamasta,
rakkautta antamasta
sydämelle synnyinmaamme,
alttarille auringon!