Tahtoisin tehdä
syntiä, paljon syntiä
tullakseni ihmisyyden kautta
pyhimykseksi.
Tahtoisin kantaa
maailman vääryyden kuorman
tullakseni marttyyriuden kautta
sankariksi
itseni tähden,
muiden tähden,
puolesta kaikkien,
joissa Jumalan henki elää.
MAAILMAN MERI.
Ma rannalla viivyn ja katson:
meri musta on niinkuin yö.
Ja ikuisen kurjuuden aallot
lianvihreät vastaani lyö.
Miks värjyn ja varron ja viivyn,
miks heity en hetteeseen?
Nuo kuohut ne tuutisi munkin
utuhallavaan turtuuteen.
Miks kuolon kuiluhun katson,
miks käännä en silmiä pois?
Tuoll' ylhäällä taivaan rauha
ja valkeat tähdet ois.
En taivaan tähtihin kuulu,
en kuiluun myllertävään;
ma maan olen värjyvä ruoko,
ja siksi ma rannalle jään.
Sa ääretön taivahan tarha,
niin puhdas ja ylhäinen,
sydänkuormaksi tunnen sun katsees
niin vierovan kaukaisen!
Sa rajaton kurjuuden ryöppy,
omantuntoni tuskana lyöt,
ma syykseni tunnen kaikki
sun riehujes rikostyöt!
Kun ei ole valtaa mulla
sylis ahmiva asettaa,
niin että kuin kalvosta tähtein
näkis kasvonsa kotini maa…
Kun ei ole voimaa mulla
alas kutsua kirkkahat kuut
ja sfäärien soittoon liittää
surun, kuoleman sulkemat suut…