Ma uudet maat sekä taivaat,
yön, päivän yhtenä nään;
kunis onni se oma on kaikkein,
sinis veljeini vierelle jään.
Ma rannalla viivyn ja kärsin,
pelastusta viel' löydä ma en.
Tihut tuntoa vastaan lyövät
elon aaltojen miljoonien.
HYVÄ PIETARI JA MINÄ.
Kun kohta ollaan oudon ovella
ja Pietari mun passiani kysyy
ja päätään puistaa: »Lienet suuri kelmi;
sult' talo tää kait suljettuna pysyy,
mut jos lie sulla joku tunteen helmi
minulle antaa, voisin harkita…»
niin vastaan hälle: »Pois oon jakanut
elämän tiellä helmet kirkastuksen,
mut kaiken tunsin, min voi ihmisrinta,
ilon ja murheen, uhman, talttumuksen,
se Herran puuta oli palavinta.
Nyt on sen tuhka tuuliin varissut.»
Korvaansa kynsii hyvä Pietari:
»Herramme lapsista siis lienet tuhmin
ja synkeällä näyttää retkes pää nyt,
kun tuntees tuuliin tuhlannut oot uhmin,
mut jos ois joku tiedon pisar jäänyt
sinulle sentään, ois se mieleeni…»
Ma vastaan: »Suistot elon virtojen
ma luotasin ja luin pohjimmitse.
Mut kunis sieluun karttui synty syvin,
ma sinis nöyremmäksi kävin itse.
Täydesti elin, huonosti ja hyvin,
sen tiedän vain ma, mitään muuta en.»
Hymyilee vaiti vanha vartija,
mi ajast' aikaan kysellyt on noita
maan tuomisia niinkuin juomarahaa,
helyjä tunteen, tiedon pisaroita,
joit' ei hän pyydä: kamaa halpaa, pahaa…
Hymyilee hyvä taivaan portilla…
YÖN ENKELI.
Äärillä elon myrskyävän rannan
on kotini.
Maapallon kohtalon siipeini alla kannan
ja sitä suojaan niinkuin äiti lastaan,
vaikk' äidin nimeä saa koskaan en,
ma tiedän sen.
Ma yksin olen koko maailmaa vastaan.