Syleilen käden kahden valtamerta,
mi syöksyy päin,
ja sormin vapisevin kätken syyn ja nuhteen
yöss' eläjäin.
Mut sarastaissa kerran aamupuhteen,
välähteen väkevämmän tulta, verta,
ma äiti nimetön
kaikk' kokoon kannan teidät sylissäin
säteiksi Jumalani pyhätön.
Ma teidät kaikki lapsikseni sain,
te ihmiset;
tähtenne teidän särjen taulut lain
eess' syyttäjäin
ja evankeliumiksi muutan tuskat tuhannet,
— ma sydämeenne näin. —
Ma teistä taistelen kuin emo kalleimmastaan
ja teistä eessä taivaan Luojan vastaan.
Ma lepoon laulan sen, ken itkee ikävissään.
Rataanne rakastan.
Oon lohtu kauneuteen kaipaavan
ja toivo tulevan,
jot' ei viel' ole, viel' ei näy missään.
Niin tyhjää työnne on,
te lapset inehmon,
mut kärsimyst' on täynnä tyhjyytenne
ja paremmasta enne.
Ja kerran valmis on tää vaippa kultakuteen,
jot' ihanteista, uskost' ihmisten
ma kehräilen
yön enkeli.
Ja silloin täytetty mun työni on
ja maailman kohtalon.
Taas tarttuu suitsiin säderatsuni,
käyn lentämään
tähdestä toiseen hätää välkkävään
ja haihdun unelmana valkeuteen…
HARTAUS.
Enemmän kuin vettä ja leipää
ma isoan ja janoan sinua, Jumala.
Olen nääntyä janoon ja nälkään,
kun olet niin kaukana.
Mut kuvia silmähän sataa,
jotka hengen hiipuvan polttoa viihdyttää,
ja sieluhun kantaa sävel,
mi soimahan jää:
On talvinen taival pitkä,
ja sentään me elämme lämmöstä, valosta;
on yllämme yössäkin aina
elon luoja ja antaja.
On pilvissä, usvissa voima,
on aurinko, kaikenvoittaja, -kantaja,
valonlähteen rajaton syli,
josta pirskahdin pisara.
Mitä siitä, jos ylhäisin Totuus
niin onkin yksin, korkeella, kaukana,
kun Sinussa me elämme ja liikumme,
sa elävä Jumala!