Mitä siitä, jos auringosta
alas syöstyt me oomme varjojen karkeloon,
kun kasvomme aina vain ovat
päin käännetyt aurinkoon!
MYSTEERI.
Näen unta valvehilla,
unessani valvon rukka.
Siinä auringon ajatus,
siinä kuura kuutamonkin,
siinä mysteeri elämän,
elon onni, onnen hukka.
Taida en tajuta kieltä,
mitä Korkeat puhuvat,
mitä Vallat kirjoittavat
kirjahan poloisen sielun,
jok' on auringon asunto,
jok' on kuun ja kuolon kukka.
SOKEITA.
Ah sokeita me kaikki, kaikki oomme,
maan vaeltajat!
Vain äänet tunkee kovaan kohtaloomme,
nuo ihanat.
Ne kertoo kevään suuren kukinnasta
meit' oottavan,
ne meitä taluttaa kuin pientä lasta
luo Jumalan.
Ah kaikki käymme lume silmillämme
me ihmiset!
Kuin varjo, verho tään on elämämme
yöt tuhannet,
sen harhat, erheet, uskon unikuvat,
jok' askele…
Vast' Ijäiseen kun sielut avautuvat,
me näemme…