Säteistä painuvan päivän luotu, kultainen perho, hetkesi lyö: keinuvan lumpeen umpussa suotu sulle on hauta ja ikuinen yö!
Värisee rusko, kauneusmurhan partaalla niinkuin se vaikerois. Itken kuoloa korennon turhan, ruskon myötä mi raukee pois.
ANDALUSIATAR.
(Musset.)
Povi niinkuin syksyn salo, silmä niinkuin musta pii, hipiällä kalvas palo: tuo on Barcelonan valo, markisitar d'Amaëgui!
Katseillansa säihkyvillä syttää joka sydämen! Mun hän on, mun yksin, sillä säilällä ja sävelillä suloistani suojelen.
Mun hän on tuo kuuma kukka, ripsisilmänsä on mun, jalankaarre, silkkisukka ja tuo tumma hulmutukka, laineisiin min uppoun.
Mun hän on tuo joutsen vieno, uiva utuharsoissaan, valkovarren viiva hieno, kautokenkä, käsi pieno alla valkohansikkaan.
Mut jos ripsen alta salaa salaman vain silmä lyö, koko Kastilia palaa, säilät surmantöihin halaa, monta silmää peittää yö!
Kenpä arvas hurmioita, joita hurja mulle soi, kenpä laski suuteloita, lemmen kuiskehia noita, jotka yöhön huminoi!