On aikainen aamu.
On auringon varhainen valtakunta.
Elo elpyy ja nuortuu. Käsivarret Maa-emon sorjina suortuu; se on heräävä lapsi, min itkusta vielä on kostea hapsi; oli yöllä se nähnyt synkeää unta, sitä säikytti haamu; mut aavehet kauhun jo armaassa aamussa unhottuivat.
Yön usvat nyt uivat sen yllä kuin satujen välkkyvä perho, kuin auer ja ruskoisten hattarain verho, kuin kaaret kaunihin uhrisauhun….
Ne nousee liepeiltä lempeäin lehtoin kuin puolesta lempeäin elämän-ehtoin; oi, että taas kukkia tulvis maa ja tuoksuis yrtit ja ruusut aukeis ja siivet kantaisi taivojen taa ja kaikki maailman kahlehet laukeis…!
On aikainen aamu Valo leikkii ja läikkyy, uni väistyy ja väikkyy…. Ja kangastus kaukaisen, armahan kuvan ui silmissä autuaan havahtuvan.
TULPAANIT.
Tulpaanit nuokkuvat naljaten naurain, syttyen riemuhun sydämin haurain, kaivaten kaunetta maljakon, korin, näyttelypöytiä markkinatorin.
Palvovat liekkejä varjojen mailla auringon tyttäret aatosta vailla, keinuen, kirmaten keskessä pauhun, katveessa sähköjen, kierteessä sauhun.
KORENNOT.
Korennot heijuvat hehkussa illan yllä kuulaan, viihtyvän veen lailla siintävän smaragdi-sillan kortepylväästä kortteeseen.