NIMETTÖMÄN SANKARIN KUOLEMA.
Ma suurta uneksuin ja tahdoin hyvää, ah, kaikille ja en vain itselleni, ja kaikki unelmani hukkaan meni: viel' ihmispolot huokaa vapahdusta….
Ja on kuin oisi sora-ääntä soinut mun kanteleni, tytär surutarten, siks että soimaan jäi se kaipausta, kun luotu oli uutta maailmaa varten. Ja on kuin oisi kylvämäni aatteet, nuo jumalaiset, saaneet orjan vaatteet, kuin oisin siroitellut hiekkajyvää, mi milloinkaan ei heelmää kantaa voinut.
Jo variseepi elon keitaan puu, jo tuonen varjo yllein laskeuu. Ja laskekoon, en tahdo sitä siirtää: on silloin aika tullut, vuoro mennä, kun hengen nuol' ei entisellään lennä, tuon tiesin, enkä pyytänytkään piirtää ma koskaan nimeäni elon hiekkaan. Ma muille suon tuon maineen korun viekkaan.
Ma unhoon hukun, enkä sentään huku: käy jäljessäni suuri surman suku, tuo uljas, joka kaikki kärsii, antaa ja kuolla tohtii unelmansa vuoksi, mi aikaa uutta ummussansa kantaa, tuo kaunis, joka vuoksi kauniin kaihon voi kerjuusauvaan vaihtaa konnun, laihon ja heittää henkensä ja elämänsä vain pitääksensä päivää tähtenänsä, mi tietä viittaa, vaan ei päästä luoksi.
Voi teitä, teitä häväistään ja lyödään taas, niinkuin muistan itseäni lyödyn, vaan ette horju vuoksi oman hyödyn, vaikk' iskut vastaan satamalla sataa ja salakytät kantapäillä mataa! Ma teitä muistain keveämmin kuolen, kuin voittaja käyn rajan tuonne puolen….
Ma paljon tehdä pyysin, vähän mahdoin. Ilkkuu työ, min kerran tehdä tahdoin: Sa hullu mies, miss' on nyt untes ummut, miss' on nyt kylvämäsi kukkaiskummut! On eessäsi vain aavat erämaat, ne poroks polttaa unet urhokkaat, kaikk' karavaanit hautaa puolitiehen ja ensiks sun, sun hullun matkamiehen!
Ja viholliset pilkkaa: pivo tuhkaa sa olet nyt, kun kuolon käsi uhkaa, sa ylpeä, mi luulit: ihmisaivot vois olla ihmisonnen kultakaivot! Nyt, taipumaton, vihdoin taltut, taivut ja nöyrtyvänä ristin juureen vaivut?
Niin, vaivun, vaan en valjun ristin juureen, ma vaivun kaikkeuteen ikisuureen, yöhelmaan jälleen hellän maailmansielun. Kuin pisar mereen, avaruuteen tähti, niin vajoo sielu sinne, kusta lähti.
Mut kuolossakaan untani en jätä, ma elän alkuvoimain elämätä täst' alkain, liikun tulen, tuiskun lailla näill' elon entisillä taistomailla ja niitä tahdon auttaa, joill' on hätä….