Niin kummalta tuntuvi sielussain kuin ois se taas onnen puolla, kuin kielet vanhojen aikojen taas alkais humista tuolla.
Ma kuulen sointuja rinnastain taas pitkien vuosien takaa, otan esille onneni kanteleen, mi jo hyljätyn unta makaa.
Ma katselen vanhaa ystävää, ja mielehen muistoja herää, univarjo liittyvi varjohon ja soinnut sointuja kerää.
Niin kummalta tuntuvi sielussain kuin juhlis se joulun alla, kuin olisin löytänyt onneni taas, min hukkasin maailmalla.
TALVIKULKUSET.
Istumme ajan orhien reessä, yö on yllämme, kuilut on eessä…. Raukat me rientäjät, minne vie tiemme? Päivänkö puolella huomenna liemme vaiko on hautamme syvänteessä!
Matka vierii, reen jalas luistaa…. Maantien kuuset menneitä muistaa: paljon ne näkivät, ei vielä tätä, että näin suur olis vääryys ja hätä. Hiljaa ne lumista hiippaansa puistaa.
Kuuluu kulkuset uuden vuoden…. Uuden turman vuodenko tuoden vaiko, ah, päivät jo autuahammat parantain kaikk' elon entisen vammat, uuden maan sekä taivahan luoden?
Orhit kiitävät kuoleman teitä, myöhäistä enää on hillitä heitä! Minkä me kylvimme, saamme nyt niittää. Syymme tää lunnaaks jo riittää, jo riittää, korkea Sallima, armahda meitä!
Kumisee kulkuset talvi-illoin….
Milloin ne vienommin helkkyvät, milloin?
Milloin aukeaa tähtien syli
uuden, kauniimman maailman yli?
Ihmiset, katsokaa tähtihin silloin!