Lien aavalla keinuva kaarnankuori, meri yllä ja alla kuin vyöryvä vuori!
Lien kaislanen taittuva talven tyrskyyn, laps palkovenholla eksynyt myrskyyn.
Ei ystävän kättä, ei tähteä, rantaa!
Syvyyden helmaan matkani kantaa.
TAKATALVI.
Oi valhe-unta varhaiskeväimen!
Sit' irti sydämestäin saa ma en.
Siell' yhä alla lumihunnun, jään
tuo mennyt päivä soittaa säveltään….
Ja virpi kuollut poveen päivien valittaa sieluun jäytäin, nälvien: täss' ainut toivo köyhän kylväjän, vei takatalvi viljat elämän!
YKSINÄISET.
Kuin aaveet käymme elon mailla näillä ja tuomittuina yksinkulkuhun, mut kuormaa kahden eest' on olkapäillä: ma vuokses kärsin, puolestain sa mun.
Niin lähellä ei ystäväänsä kenkään kuin me kaksi yössä sydänten, mut huojentaa ei salli onnen senkään elomme taakkaa murhe yhteinen.