* * *
Talapya:
Oi, vanha Vardhamana, mestarini, mun on kuin pilven itkunraskas olla. En ole aamuruskos entinen, ma omaa olemustain epäilen: minussa osaa onko auringolla vai maalla? — Niinkuin taatto mulle oot, oi Vardhamana, hurskas liiatenkin, juur' hurskautes tekee hulluks mun ja käskyt oppis, läsnä opitun. Se niille käy, ne sitä seuratkoot, joill' yhtään väliä ei kunniastaan! Oon kuningas! Ja tähän hetkeen hamaan myös rauhan ruhtinas kuin pyhyys säätää. Mut kaikkiall' on kansa kansaa vastaan, lyö Indran liekit ilmankannen halki, maa järkkyy, julmuus elon lait laatii, julmuutta elo sankarilta vaatii, ken maataan, heimoaan käy vapahtamaan. Gangeksen poikain kovan kohtalon näät eessäsi. Tää hetki tärkki on, kulussa aioonein korvaamaton: ijäksi sortuako sudrain sukuun vai noustako vapaiden ylhään lukuun? Oi, aatos tuo mun sydämeni syttää! Ja säihkyvällä seitsenvaljakolla ma syöstä tuliliekin keskeen soisin, mut muisto muusta käden pysähdyttää, vaikk' kuinka itsellein noin tarinoisin:
Mit' auvoa on ihmishyvyydestä, kun hyvää yhtään jäljelle ei jää maailmaan tähän! Ah, en enää kestä rist'tulta rinnan! Nääs, ma olen yhä sun oppis orja, vanhus valkopää. Mut niin on pahaa vastaan hyveet heikot, mua kaikk' ett' ilkkuvat Asurain veikot. Ma mielipuoli oonko vaiko pyhä, maan mato halvin vaiko sankari? Mun on kuin pilven itkunraskas olla…
Vardhamana:
Ikuisen Savitarin ihanuus valaiskoon henkes kuilut, poikani, elämän pinta sua hämärryttää, elämän tieto tuskas polton syttää, on tieto tuskaa…
Talapya:
Niin, ja tuskast' tiedon on kärsineillä kiire, poltto pois, suloisen sammumisen Nirvanaan! Tuon tunnen, niin, ja on kuin mulla ois samaiseen onneen olemattomaan nyt ensi kerran halu. Tuonen lautta vaikk' keinuttelis sielun kiertolaista veen alligaattorein ja liskoin kautta! Tien lempeys lyhyemmän luopi sinne, miss' kaikki lakkaa. Muut' ei olevaista lie sillä arvoa. Oi, Vardhamana, jos Nirvanahan mua hyvyydellä sa oisit valmistanut sammumaan, sun ymmärtäisin, sielunpaimen hellä. Mut sinä, hurskas harhaoppinen, sa uskoit tiedon kirkastuksehen, ikuisen syttymisen Jumalaan! Ja niin ol' uskonharhas mieluinen mun sydämellein myös, ma että sen, ah, arvokkaimmaks katsoin ihmiselle. Oi, kerronko, mit' usein unelmoin ma öisin pimennossa palmukeitaan, kun kansa nukkui muu, vain aavikkoin ylitse kuu loi hopeehetaleitaan! Niin, näin ma mietin: jättää tahdon maan ma kauniimpana kuin sen otin vastaan, inehmon ylväämpänä muodoltaan ja sisällöltään, tietäin Jumalastaan enemmän hiukan kuin jos ollut en ma oisi koskaan joukoss' ihmisten. Ylevä haave, vanhus eikö totta? Ja mieletön! Maa muuttaa taivahaksi! Maan kansi koskaan näin ei matalaksi lie käynyt ennen, ihmishenki koskaan näin astinlaudaks eläinvaistojen! Oi pettymystäin! Sa mun saatoit tähän katseeni nostain liian korkealle, oi Vardhamana, siis suo kärsivähän rintaani toivon säde, lausu: »Joskaan, sa, poikani, et näe kirkastusta maapallon tään, se saapuu sentään kerran; jos yö nyt yllämme on kuinka musta, se saapuu!» sano niin!
Vardhamana:
Ei milloinkaan, poloinen poikani! On luonto maan lajissaan muuttumaton kuin on laadut eläinten, joiden kautta matkata saa sielu; hengen on se majoittaja, määrätty sille suotu mitta, raja, mihinkä nousta, mihin laskea. Vain sielu sen on ikikiertäväinen halk' avaruuden, tähdest' tähtehen; kerällään kiitää sielu ihmisen maailman sieluun yhä kirkkahampaan… Sydämen sammuvaisen toivoon rampaan käy sormi Jumalan ja täyttää sen, mut siellä… täällä ei…