Talapya:
Oi, Vardhamana, maan kahleet vaikka mua kalvaa, painaa, niin maata rakastan, on äiti mulle sen vehmas syli, kaikkeni. Ah, sulle tohdinko ilmaista ma kurjuuteni: tään maan ma tunnen kaikki kaikekseni, amritan nestettä ei suonissani lie koskaan ollut, ja kun kerran vainaa ma lien, niin kuollut niinkuin kivi oon… Tää ajatus, oi taivas paratkoon, mi sua kauhistaa, mun usein valtaa; tää salasynti on mun suurimpani: epäilen sielun kuolemattomuutta. Jos ihmishyvyyttä jo epäilen, miks uskoisin ma silloin ikuisuutta ikuista pahaa! Vanhus, anteeks anna! Mua auta, saat mun koetukselle panna! Tai parempi, jos voisit todistaa! Oi todista, ett' tähdest' tähtehen vaeltaa sielu vapautuva saa!
Vardhamana:
Sa sydämestäs toivoisitko sen?
Talapya:
Ma toivonko? Voittoa taistelun? Jos Luojan sormi tarttuis toivoon rampaan, kuin äsken lausuit, koskaan palavampaan se koskis ei kuin toivohoni mun. Mut onko Tuonen tuolla puolen rantaa? Jos on, niin voiko koskaan sinne kantaa, purs' inehmon? Kas siinä kysymys!
Vardhamana:
Kysyykö liuta muuttojoutsenten lähteissä poikki valtamerien, siintääkö outoin vetten takaa maa ja tokko siipi hauras kannattaa? Ne lentää vaistoansa seuraten ja pety ei. Kuin pettyis sielukaan kaihossaan kaikkeuden Jumalaan! Käy rauhaan, poikani, saat uskon uuden. Ikuisen Savitarin ihanuuden nään säteilevän tuskastasi tästä: Mit' en voi minä, ei voi inha maa, sen oma kaipaukses todistaa. On sielu luotu koti-ikävästä ikuisen syttymisen Jumalaan. Käy, lapsi, kaipaustas jatkamaan!
* * *
Käy hiljaa Talapya kuninkaan kartanoon, luo solisevain vetten ja palmuviidakkoon. »Vain ikuisuuden silta, vain kaipaus ma oon!» hän huokaa, päänsä painaa kaihoisaan haaveiloon.