PÄIVÄN RINTEELLÄ
On hepoin lautasilla rasvalammet. On kulhot kukkuroillaan, sarvaat, sammet ja lahja-aamit viinitarhojen saa riemun remuun ihmis-eläimen!
Ma nään: he kaikki viihtyy maassa tässä, sen nautinnossa mullan-väkevässä. Ma yksin vain, ah riutumahan jään maan korkeamman koti-ikävään.
Ja henget hetken pientä sotaa käyvät, he turhan tuskan vuoksi hämärtäyvät: kurkoitus vallan, kullan, kunnian kuin kulo syöksyy halki maailman.
Ma nään: se heille täys' on onnen määrä, aurinko ajan, mulle yksin väärä, yön tyhjä vilkkutuli. Elämään ma muukalaisna muutin, siksi jään.
KUMMITTELIJA
On suruni hedelmätön, ääretön ja hedelmätön kuin meren hiekka. Se painaa kuin erämaa, tuo risatautinen, näivettynyt rintalapsi maaemon sydäntä painaa. Se on kadottanut ruumiin, ajan ja paikan rajat, elämän ääriviivat; se on kuin rauhaton sielu kuoleman jälkeen, utua, sumua, läpikuultavaa pilveä, ei mitään ja sentään jotain, jonka olemassaoloa ei voi todistaa, pimeää ikävää, taika-uskoa, joka autioittaa talon, ruostuttaa kalman kädellä oven salvat ja saranat natiseviksi, silaa seinät ja lattian kuihtumuksen pölyllä, kutoo akkunoihin lukinlanka-uutimet, tuo pihamaalle pitkän auringonpimennyksen, tukehduttaa rikkaruohoon kukkivat ruusulavat, uuvuttaa unikkojen valtaan nousevan elämän laulua laulavat laihot, luo kuoleman puutarhan ympäri lumotun linnan, vetää, vaivuttaa varjojen, aaveiden valtakuntaan…
MYÖHÄINEN ONNETAR
ENSI PEIPPO
Mi soitto päällä kaupungin? Liverrys peipposen! Ylitse kivimuurien ja katu-asfaltin se soi kuin kutsu keväimen ikuisiin riemuihin.