Sentään se parhaansa painua antaa kalpeaan katveeseen. Missä on siipi, mi kahlitun kantaa vapauteen?
Tiedän ma linnut, jotka ei pelkää, tottele kahleita maan, vyöryväin vetten salpaus-selkää, pahuuttakaan.
Tuuli käy tieltänsä rannattomalta, raskas on maa. Miel'kuvain linnut, ahdingon alta lentohon lehahtakaa!
Myrskyssä myrskylintujen lailla paikkanne on. Teille on uskottu kuoleman mailla henkemme kuolematon!
KUUN SÄDE
Kuun säde tunkee läpi uutimen ja kuvailee mun seinälleni laulun hopeisen, mi vaikenee.
Kuun mykkä säde niinkuin harppu soi yökeijujen ja kertoo, mit' ei sanoin kenkään voi, ah, kaiken sen!
Ja lapsuusnäyt näyttää: virran suun ja yllä veen haaveiden venhoset — ja kaiken muun pois virranneen —
tarujen sinisillat, kirjovyön ves'kimmelteen, mi haihtunut on niinkuin kaste yön maan helteeseen…
Oi onnensäde! Kaikki unhoon jää, min kovaa koin. Ma kuiskaan: tää on totta, yksin tää, mit' unelmoin!