AH, KUINKA LYHYT…
Kun sua ikävöin, käy kylmä henkäys kuin kuolleen luista; entistä onnea en enää muista, en tuskan polttavaista hehkuakaan, ja sentään vuokses valvehilla makaan, kuin aaveen kanssa kämppään päivin, öin.
On nimes piirto elämäni puussa.
Parhainta itseäin ma ikävöin, sit' itseä, min löit ja itse löin rammaksi herkimmässä kukkakuussa, hedelmää, jonka ois se voinut kantaa, jos ei ois kukkaa vieneet rankkasateet, sit' onnea, min ois se voinut antaa, jos ei ois onnettaret olleet kateet, sit' itseä, mi ennen oli mulla, sit' itseä, miks oisin voinut tulla.
ORPO.
Laps olen outo, eksynyt maapallon päällä tään. En maammonhelmaa tuntenut, en tunne vieläkään. Oi, ihmiset, mun itkuani ihmetelkö älkää!
Ei kenkään mua tuutinut oo lauluin, suuteloin, ja unten utareista vain ma äidinmaidon join. Oi, ihmiset, ma aina tunnen janoa ja nälkää.
Niin kaunis lemmenlehto lie, mut kiinni portit sen, ja liian oksat korkeella on onnen rypälten. Oi, ihmiset, mi tuska kestää rakkauden nälkää!
Laps olen outo, eksynyt maapallon päällä tään. Mua tupaan kutsu tuloset ei lieden yhdenkään. Oi, ihmiset, niin kylmästi, ah, ohi menkö älkää!