Suru kosketti sydäntäni mun yhtenä sydän-yön hetkenä ja herätti mun vuosien pitkästä unesta.
Kuin salaman valossa näin minä silloin kaikki: hiekkaan vieriväin hetkieni kalpean hedelmättömyyden ja päivieni tylsän tyhjyyden, näin mitä kadottanut olin ja mitä kaikkea kallista viel' oli tallella mulla. Näin, mikä mun murtanut oli: tuskan taakka niin suuri, etten sietänyt enää koskea siihen kärsivin, valvovin hermoin.
Suru herätti mun ja antoi jälleen voimaa kärsimään tietoista tuskaa, ahdistusta arvoista ihmisen, nousun ja lankeemuksen laineita heitteleviä ja jumalan tuntemattoman polttavaa ruoskaa; kantamaan kuolevain kuormaa: sydämen yksinäisyyttä ja valhetta lemmen, riitaisuutta riittämättömän voiman ja kaihojen kaikkien kalvavaa kaukaisuutta.
Suru herätti mun vuosien pitkästä unesta taas elämäntaistoon.
SYNTI.
Mik' on synti? Murha, varkausko, min teettää kurjuus, sokeus tai usko? Vai valhe, petos, paha panettelu, mi maailman lapsille on lasten lelu?
Ei. Kysy: valkeintaan ken nousi vastaan,
ken tieten tahtoin tinki parhaimmastaan?
Ken hyvän ties, mut pahain teitä kulki,
ken tunsi tunnon lain, mut suunsa sulki?
Ken luotu oli oikeutta luomaan,
mut ihmisyyden hylkäs huonoin huomaan
ja teki teoistansa tapain loiset
vain ollaksensa niinkuin ovat toiset?
Ken luotu oli valon valtiaaksi eteenpäin käymään, mutta taipui taaksi ja viljamaansa mataroille kynti? Hän petti parhaansa. Ja se on synti.