En rauhaa saa.
Maat kuumat löysin, etsin vilun viimaa,
jää-pohjolaa,
yön valoisuutta, viileyttä päivän,
veen kuvaa laulavaa.
Vain siellä, siellä sielu laulahtaa!
En rauhaa saa. Mua vetää veren pakeneva luode halk' elämän, niin turha kuin on yössä ajo tuulen maailmaa kiertävän. Jo katsoi kaiken, pyytää enemmän…
TUULET LAULAVAT.
Myrskyn vanaa välkkyvää laulaa tiemme lakkapää. Edessämme puiden latvat kumartuu ja taipuu, meret nousee, vaipuu. Koskaan emme laaksojen lapsiksi jää. Maapallo pieni on jalkaimme alla, vaellus riemu on vaeltelevalla. Aina meitä lennättää vapauden, puhtauden, kamppailun kaipuu.
Revontulta tuiskivaa hiuksemme hulmuaa. Soitamme säveltä, mi hohtaa ja haipuu. Taivaat meille taipuu, tähtiöiset kiertäjätkin jälkeemme jää. Maapallo matala on siipeimme alla, korkeus koti on kohoavalla. Aina meitä lennättää vapauden, puhtauden, kamppailun kaipuu.
PALOKÄRKI.
He vieroo sua:
oot heille viesti kuoleman ja tulipalon,
sa punaliekkitöyhtöinen ja mustasulkainen,
sa satu salon!
Oi ihmiset,
kuink' ovat elon erakoille nurjat tuntehenne!
Ma tunnen sun, sa musta veljeni, yön ystävä,
salaisuus, enne!
Sa asuit korpilinnassa mun kanssani
niin monta kesää;
yht' yksinäiset oltiin,
ei kummallakaan meistä perhettä, ei pesää!
Vain taivaan teltta
ja metsä sankka, hartautta autiuden huokaavainen!
Kuin korven ajatus ol' lentosi, työs uurto riimusauvain,
mun samanlainen.