MADAME DE STAËL
Kirj.
L. Onerva
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.
Kuuluisan geneveläisen rahamiehen vielä kuuluisampi tytär, Germaine Necker, paroonitar Staël von Holstein, julkisuudessa tunnettu yksinkertaisesti nimellä madame de Staël, on yksi kirjallisuudenhistorian mieltäkiinnittävimpiä henkilöitä, huolimatta siitä, että hänen teostensa taiteellinen kantavuus ei ole erittäin suuri. Hänen luova voimansa ei ole niin merkitsevää laatua, että se yksin jaksaisi säilyttää hänet jälkimaailman muistossa, mutta hän on ollut valtavilla historiallisilla tapahtumilla ja neroudella sähkötetyn aikansa monisäikeinen heijastaja, myötäeläjä ja myötäkärsijä, ja sellaisena on hänen nimensä kuin vain ani harvan liitetty Europan silloiseen kulttuurihistoriaan. Rouva de Staëlin elämäntyön aaterikkaus, hänen naisellisen sydämensä myrskyävä romaani ja ne syvät inhimilliset arvot, jotka siihen sisältyvät, tulevat sitäpaitsi aina takaamaan hänelle pysyvän sijan suurten personallisuuksien muotokuvakokoelmassa.
Syntyperältään tasavaltalaisena, mutta hovissa kasvaneena, Ranskan ministerin tyttärenä ja Ruotsin lähettilään puolisona, kuuluen sukujuuriltaan kansaan, säädyltään ylimystöön, luonteeltaan ja lahjoiltaan kirjailijaboheemiin, muodostaen ylimenon kahden suuren vuosisadan ja maailmankatsomuksen, l'ancien régimen ja vallankumouksen välillä, on hänen väkevä, valveutunut, elämän täyteläisyyttä ja utopistisia unelmia uhkuva henkilöllisyytensä ja kosmopoliittinen hermosoinnutuksensa kuin luotu sen ajan Europan henkiseksi sähkönjohdattimeksi. Siinä liikkuvien virtausten lakkaamatonta tilitystä on koko hänen elämänsä ja kirjallinen toimintansa. Hän oli aikansa loistava älyllinen omatunto, kuten Emile Faguet hänestä todistaa.
Ranskan keisari-ajan etevimpänä naiskirjailijana edustaa rouva de Staël tavallaan jälkikaikua XVIII:n vuosisadan keveästä kirjallisuussuunnasta, Voltairen tapaista maltillista vapaamielisyyttä ja yleismaailmallista henkeä, mutta samalla oli hän nuoruudestaan asti Rousseaun innostunut oppilas ja astunut elämään melkoisilla sentimenttaalisilla ja romanttisilla tarpeilla. Kuten joku rouva Roland tai George Sand on hänkin Rousseaun tytär voimakkaan tunne-elämänsä puolesta. Hänellä on levoton, kuumekiihkoinen mielikuvitus ja hehkuva, kapinallinen sydän, jossa pulppuaa loppumaton intohimon lähde. Hänessä on jaloa itsekkäisyyttä, raivokasta onnen janoa itselleen ja muille. Siitä johtuu hänen suuri saalinsa ja laaja myötätuntonsa, hänen kiihkeä pyrkimyksensä oikeuteen; siitä myös hänen yksilöllisyytensä voimakkaat ilmestymismuodot, hänen vastenmielisyytensä kaikkea pakollista ja rajoittavaa kohtaan. Hänellä on Rousseaun sielu, mutta hengeltään on hän Voltairen, järkeilevän XVIII:n vuosisadan lapsi. Hänen järkensä on miehekäs, laaja, kestävä, totuudenjanoinen ja pelkäämätön, mutta sillä on myöskin lajinsa rajoitukset. Schiller on eräässä kirjeessään Goethelle erittäin sattuvasti tuonut ne esiin. Hän sanoo siinä m.m.: »Hänen (rouva de Staëlin) tunne-elämänsä on parempi kuin hänen metafysiikkansa. Hänen kirkas järkensä kohoaa nerollisuuteen. Hän tahtoo kaikki selittää, ymmärtää, mitata; sitä, mitä hänen henkensä soihtu ei voi kirkastaa, sitä ei ole hänelle olemassakaan. Sitä, mitä me nimitämme runoudeksi, ei hän tajua, korkeintaan puhetaidollisen, intohimoisen puolen siitä.» Siitä johtuu, että rva de Staëlin mielikuvamaailma, kaikista hänen jaloista aatteistaan ja ylevistä mielenliikkeistään huolimatta, tuntuu jonkin verran laakeakattoiselta ja arkipäiväiseltä, liian hetkelliseltä ja meluisalta kuolemattomien runottarien tyyssijaksi. Niinpä onkin tämän muusana ja muusain ystävänä koko ikänsä esiintyneen naisen kirjallinen tragiikka siinä, ettei hän ole voinut jättää jälkeensä ainoatakaan sellaista teosta, joka syvemmin vangitsisi runollisella tehollaan.
Aikalaiset pitivät häntä merkitsevänä poliitikkona, etevänä filosofina ja suurena romaanikirjailijana. Jälkimaailma on vaihtanut hänen filosofinimensä moralistin arvonimeen ja siirtänyt hänet Jumalan armoittamien taiteilijain Parnassolta aate- ja muistelmakirjailijan vaatimattomammalle paikalle. Nykyaikaisen ihmisen silmissä on hänen ansionsa näilläkin aloilla etupäässä vain hyötyjän ja yleistäjän. Rva de Staël oli yleisen mielipiteen innoittaja ja hän lietsoi sitä pääasiallisesti vielä vanhan Ranskan perintämuodollisissa puitteissa: salongeissa, jotka siihen aikaan olivat samanlainen valtiomahti kuin mitä sanomalehdistö on nykyään. Salonki-yhteiskunnat olivat päätekijöinä rva de Staëlin valtiollisessa toiminnassa, joka suurelta osaltaan oli henkilökohtaisen vaikutusvallan käyttämistä. Hänen naisellisen sydämensä päämääränä oli palvella henkisillä lahjoillaan niitä, joita hän rakasti, ja hänen salainen kunnianhimonsa oli olla suurten miesten hunnutettu kohtalo. Ja yllin kyllin hän sai sitä ollakin, joskaan ei minkään salaperäisyyden hunnun peitossa, siksi oli kohtalon kohu korkea ja pauhaava hänen väsymättömän poliittisen ja eroottisen toimintansa ympärillä.
Hänen vapaudenrakkautensa vei hänet vallankumouksen pyörteisiin. Mutta hänen lahjomattoman oikeudentuntonsa kunniaksi on mainittava, että hän inhosi sortoa yhtä paljon, tuli se sitten alhaalta tai ylhäältä päin, ja siksipä häntä, vapaamielisen maltillisuuden ystävää, parjataan milloin »vallankumouksen bakkhantiksi», milloin kuningasmielisten ja emigranttien kätyriksi. Lukemattomia heistä hän pelastikin giljotiinin alta hirmuvallan aikana, sillä ihmisrakkaus oli hänessä yhtä suuri, jollei suurempikin, kuin vapaudenrakkaus. Hän oli elämänsä ijän ihanteellinen ystävä, kuten yleensä nuo rakkauden asioissa niin kevytmieliset XVIII:n vuosisadan ihmiset. »Voin antaa ystävieni puolesta henkeni, en vakaumustani», kerrotaan rva de Staëlin lausuneen. Ja käytäntö todistaa, ettei mielipiteiden eroavaisuus milloinkaan estänyt häntä ojentamasta auttavaa kättä hädänalaisille, edes niillekään, jotka häntä vihasivat ja vainosivat. Hän itse oli pohjimmaltaan »mahdoton vihaan». Pahimmatkin loukkaukset hän unohti helposti, hyljätyn rakkauden hän palkitsi elämänikäisellä ystävyydellä; hänen olentonsa luontainen perussävy oli hyvyys.
Tämä piirre tuli näkyviin myös hänen maailmankuulussa keskustelutaidossaan. Hän antoi toisen aina esiintyä täydessä arvossaan, niin että se, jolla oli ollut onni vaihtaa ajatuksia hänen kanssaan, oli myös tyytyväinen itseensä. Ja aikalaiset vakuuttavat, ettei ollut niin tyhmää ihmistä, ettei rouva de Staël olisi saanut jotakin hänestä ulos. Itse hän puhui paremmin kuin hän kirjoitti, niin henkevästi, huvittavasti, mukaansatempaavasti, että muuankin rouva de Tessé huudahti: »Jos olisin Ranskan kuningatar, niin määräisin rouva de Staëlin aina minulle puhumaan.» Varmastikin puhkesi tuo Ranskan valistussalonkien keskustelutaituruuden muinaissulolle tuoksuava perintökukka täydellisimpään loistoonsa juuri rva de Staëlin huulilla.