Samoin kuin keskustelijana oli rva de Staël kirjailijanakin tuokiosepittäjä. Hän ei kirjoittanut luodakseen taideteoksia, vaan siksi, että oli ajatellut ja tuntenut. Hän kirjoitti samasta syystä kuin hän puhui: välittääkseen vaikutelmiaan. Hänen kirjallinen toimintansa käy jälkimaailmalle mielenkiintoiseksi vasta sitten, kun sen kanssa rinnastetaan hänen elämänsä, kun siihen lisätään hänen merkityksensä ihmisenä, hänen henkilökohtainen osuutensa ajan johtavien voimien väliseen jännitykseen ja sen polttaviin elinkysymyksiin, jotka hän niin syvästi tunsi myös omikseen. Mutta pelkkä ulkonainen valaistus ei tässäkään kohden riitä. Vasta tunkeutuminen rva de Staëlin sisäisien elämyksien, hänen henkensä intiimin säteilyn piiriin voi kirkastaa tämän merkillisen naisen, tämän ranskalaisen Rahel Varnhagenin oikean luonteen ja tehdä ymmärrettäväksi sen keskeisen aseman, mikä hänellä omassa ajassaan oli.

Rouva de Staëlista on julkaistu lukemattomia tutkielmia ja elämäkertoja, ristiriitaisia tiedonantoja ja poleemisia arvioimia puolesta ja vastaan. Etenkin ovat ranskalaiset kirjailijat miehissä tehneet kunniaa hänen muistolleen. Ani harva elämäntarina pystyykin tarjoamaan siinä määrin runsasaiheista ja mielikuvituskylläistä maaperää tutkimukselle kuin hänen. Sitä on nimitetty romaaniksi. Tapausrikkaan, kiihkeän tahtinsa puolesta voisi sitä yhtä hyvin nimittää draamaksi. Ja mikä valtava draama tosiaan! Tapahtumapaikkana Europa koko laajuudessaan, taustassa maailmanhistoriallisten myllerrysten jylinä, kohtalokkaana vastavoimana ei kukaan sen vähäpätöisempi kuin itse Napoleon, ensimäisenä rakastajana Benjamin Constant, toisella sijalla tunnetut hovi- ja valtiomiehet Narbonne ja Talleyrand, muissa osissa päähenkilön seurapiiriä Ranskan, Ruotsin, Saksan, Itävallan ja Venäjän hoveista, kuninkaita ja keisareita, runoilijoita ja filosofeja, taiteilijoita ja valtiomiehiä kaikista Europan maista, jopa Amerikastakin.

Epäilemättä on rva de Staëlissa mielenkiintoisinta juuri hänen ympäristönsä tai, toisin sanoen, se keskihakuinen voima hänen personallisuudessaan, joka kykeni luomaan itselleen tällaisen mitä monipuolisimpia kulttuurinäköaloja ja -hahmoja käsittävän ympäristön. Laajimman asteikon tässä kuvasarjassa tarjoaa tietysti hänen oma maansa, par'aikaa käymistilassa oleva Ranska: kuvia vapaamielisen valistus-ajan viimeisistä salongeista ja kirjavista ja kiihkeistä vallankumousklubeista; siron ja traagillisen, keveän ja sankarillisen naissulon edustajia sekä rococon että empiren tyyliin, alkaen onnettomasta Marie-Antoinettesta keisari-ajan ihailtuun kaunottareen rouva de Récamier'hen asti; lemmen leikittelyä ja ritaruutta XVIII:n vuosisadan hupien Amorin ja XIX:n vuosisadan kelmeän ja intohimoisen muusan valtakaudelta; rakkauden runoutta ja rakkauden erittelyä; vaihteleviin muotoihin pukeutuvaa valistuksen ja vapauden haaveilua; stoalaisen isänmaallisuuden murhemieltä ja epätasaista valtiollista pallopeliä Voltairen ja Rousseaun perinnöllä. Vuorovaikutusta Saksaan päin edustavat rouva de Staëlin tuttavapiirissä m.m. nimet sellaiset kuin Goethe, Schiller, Wieland, Rahel Varnhagen, A.W. Schlegel, Chamisso, Wilhelm ja Alexander Humboldt, Zacharias Werner, Englantia nimet sellaiset kuin Byron ja Coleridge, pohjoismaita Adam Oehlenschläger, Leopold, Atterbom. Tuskinpa on ainoatakaan siihen aikaan elävää merkillisempää henkilöä koko Europassa, jonka kanssa rva de Staël ei monilla matkoillaan tulisi jonkun kerran henkilökohtaiseen kosketukseen tai jonka kanssa hän ei ainakin olisi kirjevaihdossa. Tämä huomautus koskee ei ainoastaan ajatusten ylimystöä vaan myös suku-ylimystöä, hallitsijahuoneiden jäseniäkin. Hän on kirjevaihdossa Kustaa III:n kanssa, vierailee Weimarin herttuan luona, Venäjän ja Ruotsin hoveissa ja Aleksanteri I käy hänen luonaan vastavierailulla. Ja Parisissa on rva de Staëlin salonki Ranskan kuuluisin. Siellä filosofit, puhujat, sotaurhot ja poliitikot kilvan välkyttelevät ajan levottomia soihtuja ihmisten päiden yllä, jotka siihen aikaan eivät todellakaan olleet varsin lujassa. Mutta suoranaisen maailmanmaineen saavuttaa myöhemmin Coppet, rva de Staëlin maatila Sveitsissä, jossa hän pitkän maanpakonsa aikana pitää yleismaailmallista salonkia. Coppet on tällöin se aatteellinen ahjo, jossa lietsotaan koko Europan mielipiteitä seuraelämällisiä, taiteellisia, kansallisia ja valtiollisia ennakkoluuloja vastaan. Ja sinne kokoontuvat hengen miehet eri tahoilta tekemään kunniaa naiselle, joka valtion kiron alaisenakin on hallitsija, samoin kuin Voltaire aikoinaan Ferney'ssä.

Rva de Staëlin tuotanto kantaa tämän henkisen korkeapaineen leimaa. Joskin siis hänen teostensa arvosta voinee tinkiä pois paljonkin, mitä niiden ajatussisällön itsenäisyyteen ja niiden esteettiseen täyspitoisuuteen tulee, niin jää niiden kulttuurihistoriallinen arvo joka tapauksessa jälelle.

Mutta vaikka vielä kaikki tämäkin muistista murenisi, jää rouva de Staëlin nimi kuitenkin keinumaan ajantietojen aalloille, kuin satu, kuin laulu. Niin paljon suorastaan inhimillistä sähköä on sen ympärille aikain vieriessä keräytynyt, ettei se ole edes riippuvainen kirjallisesta maineestaan. Rva de Staëlin, tuon monisäikeisen naisen elämäntarina on valloittanut itselleen paikan niiden suurien ja yksinkertaisten mielikuvien maailmassa, jotka kestävät kauemmin kuin kauneinkaan historian kiitos, kuin todistetuin totuus, kuin pisin ansioluettelo. Rouva de Staël ja Benjamin Constant! Nuo yhteenjuotetut kirjailijanimet ovat se mielikuva, ja sen edessä palaa traagillisen rakkauden sammumaton tuli, jota vuosisatain viima vain lietsoo. He muodostavat, kuten puoli vuosisataa myöhemmin samassa maassa George Sand ja Alfred de Musset, yhden noita mainehikkaita kirjallishistoriallisia rakastajapareja, jollaisiin, paitsi kirjallista, aina liittyy myös ei-kirjallinen mielenkiinto ja joilla täten uudestaan runoiltuna on kaunis kohtalo oltuaan itse runoilijoita painua takaisin runokuviksi ihmisten sydämiin. Siellä he rakkauden vertauskuvina kilpailevat kuolemattomuudesta itse Romeon ja Julian, Faustin ja Margaretan, Elsan ja Lohengrinin, Tristanin ja Isolden kanssa.

Rakkauden tuskasta on tehty se valokehä, joka kirkkaimmin sädehtii rva de Staëlin muiston ympärillä, mutta elämän aikana painoi se häntä orjantappurakruununa. Näennäisesti tavoitteli hän ainoastaan pintapuolista mainetta ja kunniaa ja näytti hyvin viihtyvän siinä, mutta syvimmässään etsi hän tällä kaikella ainoastaan sydämen arvoja. Menestys seurasi häntä, mutta rakkauden pohja murtui murtumistaan hänen altaan. Rva de Staëlin rakkaudenpettymyksissä on sekä rococota että romantiikkaa, eikä kaikkia niitä ole niin tuiki vakavasti otettava. Mutta vakava hän niissä asioissa pohjaltaan oli, paljon vakavampi kuin yleensä hänen aikalaisensa. Intohimoisen luonteensa puolesta kuuluukin hän oikeastaan elämän murhenäytelmän suuriin rakastajatar-tyyppeihin, joskin hänen hyvä päänsä, herkeämätön valtiollinen ja yhteiskunnallinen toimintansa ja ajan keveät seurustelutavat viivyttivät ja vaimensivat traagillista ratkaisua ja painoivat sen loppujen lopuksi hänen sydämensä salaisimpaan sopukkaan, jossa se vuosien mukana viihtyi surunvoittoiseksi ihmisymmärtämykseksi ja lempeäksi talttumukseksi.

Kuten Rahel Varnhagen ja yleensä salonkinaiset oli rva de Staëlkin ensi sijassa elämän säteilijä, enemmän esittävä kuin luova taiteilija ja itse parempi taideteos kuin hänen teoksensa. Hänen teoksiaan lukiessaan etsii niistä etupäässä häntä itseään. Niissä heijastuu koko hänen levoton elämänsä ja hänen siitä kasvanut maailmankatsomuksensa. Kirjoittaessaankin hän luuli puhuvansa vielä. Hänellä oli palava halu selittää, mitä hänen sielussaan liikkui. »Kun kirjoittaa tyydyttääkseen sisäistä innoitusta, niin tahtomattaankin paljastaa oman olemuksensa sen hienoimpia vivahduksia myöten», sanoo hän. Tässä hänen teostensa pääviehätys. Ne ovat erikoisia sentähden, että ne on kirjoittanut juuri hän, tuo tavallisuudesta poikkeava personallisuus, jolla, kuten sanottiin, oli naisen sydän ja miehen aivot, tuo kaikkien vapautusta sukupuolestaan vaativien, itsenäistyvien naisten onneton ja uljas esiäiti.

Tästä sielunäytelmästä, jossa runsauden pula on vallitsevana ja jossa juuri kaikki sen lukemattomat yksityiskohdat olisivat mielenkiintoisimmat, voimme seuraavassa lyhyessä katsauksessa esittää ainoastaan tärkeimmät vaiheet, nekin vain pääpiirteissään.

I.

Monet tutkijat ovat sukutaulujen avulla perinnöllisyyden sala-uumenista koettaneet etsiä sen liekin alkukipinää, joka rva de Staëlissa niin levottomana roihuaa. Niinpä saa Neckerin suku, joka alkuaan kenties on kotoisin Irlannista, mutta ainakin 1000 -luvun vaiheilla sukeltaa esiin Pommerissa, kantaa vastuun hänen luonteensa ei-ranskalaisista piirteistä. Ja äidin, kauniin sveitsiläisen papintyttären Suzanne Curchod'n verenviaksi taaskin on luettu tyttären intohimoisen sydämen monet hairahdukset. Tämän edesvastuun ovat teoreetikot salakavalasti langettaneet Suzanne-paran hartioille eräiden pienten lemmenseikkailujen vuoksi, joita tämä salli itselleen nuoruusvuosinaan ollessaan opettajattarena Lausannessa, huolimatta siitä, että hän myöhemmin Neckerin rouvana on tullut tunnetuksi Ranskan uskollisimpana aviopuolisona, oikeana Penelopena. Oli noiden perimyssuhteiden laita nyt miten tahansa, tosiasiana vain pysyy, että isällä, joka uskoi yleisen mielipiteen arvovaltaan, joka oli ankarin moralisteista ja moraalisin ministereistä, mitä Ranskalla koskaan on ollut, ja äidillä, joka turhantarkassa säädyllisyydessään ja ankaran sovinnaisessa kasvatusmenetelmässään oli suorastaan esikuvalliseksi kaavoittunut, oli tytär, joka ainakin ulkonaisesti sangen vähän muistutti heitä ja jonka tulisielu aina oli valmis heittämään taisteluhansikkaan yhteiskuntaa, sen muodollisuutta ja moraalia vastaan, silloin kun se ei käynyt yhteen hänen yksilöllisen vakaumuksensa tai mielihalujensa kanssa.