Pienessä novelliharjoitelmassaan Adélaïde et Théodore, joka, vaikka vasta myöhemmin julkaistuna, on kirjoitettu samana vuonna, juuri avioliiton kynnyksellä, purkaa myyty morsian tuskiaan. Adélaïde menee avioliittoon niinkuin mestauslavalle, hyvin tietäen, ettei hän tule miestään koskaan rakastamaan. »He ovat ryöstäneet minulta tulevaisuuden», huudahtaa Adélaïde, ja lisää, »rakkauden onni on minulta ainaiseksi kielletty.» Mutta tämä on vain tunnelma vailla syvempää traagillisuutta. Sovinnaiset järkiavioliitot kuuluivat ajan tapaan ja joskin tämä oli niistä järjettömimpiä ja joskaan ei nuori rouva de Staël rakastanut miestään, hänen romanttisen ihastuksensa ollen kohdistunut aivan toisenlaisiin henkilöihin, kuten kreivi Guibertiin ja kreivi Narbonneen, niin ei tämä isän kunnianhimon alttarille uhrautuminen liene sentään ollut hänelle niin tuiki tuskallista, etteivät uuden aseman avaamat loistavat mahdollisuudet olisi toiselta puolen mairitelleet hänen turhamaisuuttaan. Sitäpaitsi ei hän olisi ollut se liekkiluonne, mikä hän oli, jos hän olisi antanut tämän sovinnaisuuden kuoren kauan kahlita itseään. Pakollinen avioliitto ei vielä sinään ollut hänelle surmanisku, mutta siitä alkoi hänen elämänsä tragiikka: kotionnen puute, sydämen loppumaton odysseia kohti rakkautta, ainaiset pettymykset, jotka johtuivat siitä ainaisesta hurskaasta uskosta, että jokainen viimeinen rakkaus oli ensimäinen ja jokainen uusi rakkaus viimeinen. Huonommalle puolen tässä naimiskaupassa joutui sittenkin heikkolahjainen ja -luonteinen Staël, joka ei missään asiassa ollut tasaväkinen nerokkaan rouvansa kanssa, vaikkakin seitsemäntoista vuotta häntä vanhempi. Ja jos hän aikoinaan olisi aavistanut, mikä tulimeri piili tuossa äitinsä vieressä jakkaralla istuvassa tyttösessä, jonka hän oli valinnut rappioituneiden raha-asioittensa pelastavaksi enkeliksi, niin tuskinpa hän olisi sen tulivuoren kupeelle keinotekoista onnen-uraansa perustanut.

II.

Lähettilään rouvana, ambassadricena, joksi häntä yleisesti nimitetään, alkaa vasta rva de Staëlin oikea nuoruuden ja vapauden, työn ja maineen loistokausi. Hänen kirjallinen ensi-esiintymisensä julkisuudessa tapahtuu v. 1789, jolloin hän julkaisee jo edellisenä vuonna painetun tutkielmansa Lettres sur les écrits et le caractère de Jean Jacques Rousseau (»Kirjeitä Jean-Jacques Rousseaun luonteesta ja kirjoitelmista») tehden siinä kunniaa ensimäiselle kirjalliselle oppi-isälleen. Etenkin kiinnittää hänen mieltään tämän tuotannossa La nouvelle Héloïse, jonka sankarittaren kohtalossa hän epäilemättä vainuaa sukulaisuuspiirteitä omansa kanssa. Hän säälittelee naisia, joiden täytyy mennä naimisiin ilman rakkautta, ja Rousseaun sankaritar on hänestä etenkin siksi niin surkuteltava, että hän elää maalla eikä »suurmaailman pyörteessä, joka saa naisen unohtamaan sekä miehensä että rakastajansa.»

Rva de Staël ei itse ehdi suuriakaan suremaan onnetonta avioliittoaan. Hän lääkitsee nuoren sydämensä tyydyttämättömät tunteet seura-elämän huumauksella, joka tempaa hänet kokonaan mukaansa. Kaikkialla, hovissa, äitinsä salongissa ja omassaan, rue du Bac'in varrella herättää hän mitä suurinta huomiota. Tällöin, vallankumouksen kynnyksellä, tyynessä ennen myrskyä, elävät Ranskan vanhat salonki-yhteiskunnat vielä viimeiset, henkevimmät ja nautintorikkaimmat hetkensä. »Joka ei ole elänyt noina vuosina, ei tiedä mitä elämänilo on», sanoi myöhemmin Talleyrand. Ajateltiin puhuakseen, puhuttiin herättääkseen suosiota ja suosittiin kaikkia niitä onnen ja vapauden unelmia, joita Amerikan vapaussodasta palailevat vapaaehtoiset kylvivät mieliin. Vanhat muodot saivat uutta sisältöä, ja uusi sisältö puolestaan särki vanhoja sovintatapoja. »Parisi ei enää ole Europan salonki, vaan Europan kahvila», sanoo tähän viitaten eräs aikalainen. Missään ei seura-elämä ollut loistavampaa ja vakavampaa, henkinen äly räiskyvämpää, mielipiteiden vaihto ennakkoluulottomampaa ja sisältörikkaampaa kuin juuri rva de Staëlin ympärillä, josta pian tuli kaikkien valtion uudistajien ja utopistien runotar. Hän oli tulevan Ranskan kuningatar, niinkuin Marie-Antoinette oli menevän. Ollen vapaamielisen valistuksen intomielinen lapsi, antautui hän koko sielullaan yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin harrastuksiin ja pysyi koko elämän-ikänsä vapaamielisille aatteille uskollisena. Mutta vallankumous, johon hän ensin niin suurella ihastuksella suhtautui, oli tuottava hänelle, samoin kuin yleensäkin koko politiikka, lukemattomia pettymyksiä ja kärsimyksiä. Kun vallankumous alkoi, oli aatelisia sen puolesta puhumassa ja taistelemassa, pappeja sitä järjestämässä, piispoja siunaamassa, ruhtinaita maksamassa, kuningas, joka salli kaiken tapahtua. Kaikki uskoivat, että uusi järjen valta oli alkamassa. Mutta näiden idealistien laskelmat rikkoi kerrassaan kaksi suurta tuntematonta, joita he eivät olleet osanneet ottaa lukuun. Ensimäinen oli kansanvalta ja toinen oli Napoleon. Rva de Staëlkin kuului siihen maltilliseen keskustaan, niihin tasavaltalaisiin aristokraatteihin, jotka ihailivat brittiläistä hallitusmuotoa ja valistunutta ruhtinas- ja aatelisvaltaa ja jotka vallankumouksen esitaistelijoista piankin joutuivat sen uhreiksi. Sitä paitsi oli hänellä liiaksi paljon naisellisia ja inhimillisiä ominaisuuksia ollakseen johdonmukainen poliitikko. Yli kaiken rakasti hän vapautta, mutta sitäkin enemmän — ihmisiä. Hän ei tuntenut sellaista oikeuskäsitettä, joka olisi voinut vaientaa hänessä ihmisrakkauden äänen. Ei ollut sitä aatteellista päämäärää, jota hän ei olisi syrjäyttänyt auttaakseen jotakin ystävää ja sellaisiakin, jotka eivät olleet sitä. Ja niitäkin oli paljon. Rouva de Staël oli suuri lumoojatar, mutta ihmisten suosiota hän ei suinkaan saanut ilmaiseksi. Lakkaamatta sai hän voittaa ennakkoluuloja ja taistella vihamielistä suhtautumista vastaan. Hänen porvarillinen syntyperänsä ja epäsovinnainen käytöksensä herättivät alun pitäen pahennusta vanhoillisissa ylimyspiireissä. Hän oli erikoisolento, mutta karsain silmin todettiin, että hän sen myös itse tiesi ja salli itselleen neron vapauksia, jotka olisivat olleet anteeksiantamattomia tavalliselle kuolevaiselle. Tahallaan hän ei tahtonut loukata ketään. Hän oli sitä mieltä, että henkinen ylemmyys tuli paremmin näkyviin hyväksymisen kuin kielteisen arvostelun kautta, ja toteutti yleensä tätä sääntöä myös käytännössä, mutta vilkkaan, suoran ja väkevän temperamenttinsa vuoksi ei hän aina tullut tarpeeksi ottaneeksi huomioon ympäristönsä hermoviritystä: hänen tapanaan oli virittää se itse. »Tässä seurustelukykyisessä hengessä oli omituinen anomalia, häneltä puuttui tahdikkaisuutta», kirjoittaa rva de Staëlista hänen rococokulttuurin läpitunkema ystävättärensä, kreivitär de Boigne muistelmissaan. »Hän kauhisti naisia ja loukkasi miehiä», sanoo hänestä muuan pahansuopainen naishuomioija. Ja myöhemmän ajan kirjailijoista ovat etenkin Goncourt-veljekset lainanneet elävän taiteilija-siveltimensä mitalin nurjan puolen esittämiseen. Kas tässä eräs sellainen pienoiskuva rouva Neckerin salongista: »Kaikkien keskellä nähdään punakka nainen, jalopeuran harjaa muistuttava tukkalaite päässä ja ihonyppylöitä kasvoissa. Hän kävelee edestakaisin kuivin huulin, yhtä kulmikkain liikkein kuin aattein, miesmäisin elein, ja linkoaa silloin tällöin pojan äänellä jonkun voimaperäisen tai onton lauseen — se on rouva de Staël.» Ylläoleva kuvaus ei tietenkään ole aivan hyväntahtoisesta mielenlaadusta lähtenyt, mutta siinä kohden se on paikkansa pitävä, että rva de Staël kylmästi katsottuna oli ruma. Se on kaikkien ensi vaikutelma hänestä. Kuitenkin se jo seuraavassa silmänräpäyksessä unohtuu, ja nähdessään hänen kauniin katseensa, kuullessaan hänen äänensä soinnun, seuratessaan hänen kasvonilmeittensä leikkiä ja hänen ajatustensa vaihtelevaa virtaa joutuvat tavallisesti vastahakoisimmatkin hänen henkensä vastustamattoman vetovoiman valtoihin ja palkitsevat häntä siitä liioittelevan ihastelevin mainesanoin. Ei kunnian, vaan sydämien ja sympatiojen voittaminen olikin rva de Staëlille tärkeintä. Mutta vaikka hänen viehättämisenhalussaan täten itse asiassa oli enemmän vaistomaista rakkauden kaipausta kuin varsinaista turhamaisuutta, oli tämä hänen rumuutensa hänelle koko elämän ijän salaisen kärsimyksen aiheena. Ja muihinkin nähden oli hän tässä suhteessa erittäin hienotunteinen. Jos hänelle sanottiin, että joku oli ruma, tuotti se hänelle mielipahaa. Itse hän aina asetti sanansa niin, ettei hänen tarvinnut käyttää tuota sanaa, hän puhui vain ulkonaisista etuuksista tai niiden puutteesta.

Missään tapauksessa ei rva de Staël voinut valittaa sitä, että »ulkonaisten etuuksien» puute olisi tuominnut hänet osattomaksi rakkaudesta ja ihailusta. Hänen aikansa henkinen ylimystö oli polvillaan hänen edessään. Ranskan hienoimmat, hurmaavimmat ja älykkäimmät seuramiehet kurkoittivat hänelle rakkauttaan, joka seikka ei suinkaan ollut hänelle epämieluista. Sillä sitä mies-ihannetta, jota hän ei löytänyt avioliitostaan, etsi hän kernaasti sen ulkopuolelta, maailmanmiesten, menestyssankarien, salonkileijonain joukosta. Hän tahtoi loistaa ollakseen rakastettu ja rakastaa itseään loistavampaa ja voimakkaampaa miestä. Tämä hemmoiteltu, itsehillintään tottumaton, nerokas lapsi olisi tarvinnut rakkaudessa herran, elämässä johtajan, »un guide fort et doux», kuten hän itse sanoo; sellaista hän ei koskaan saanut ja hänen onnettomuutensa alkoi siitä, että hän luuli sellaisen löytäneensä. »Narbonne, Talleyrand ja Mathieu de Montmorency ovat ne kolme miestä, joita eniten olen rakastanut», sanoo rouva de Staël myöhemmin puhuessaan näistä nuoruusvuosistaan. Paitsi viimemainittua suhdetta, joka koko ajan pysyi pelkän ystävyyden rajoissa, tuottivat molemmat edellämainitut herrat, jotka keskenään kilpailivat sekä Ranskan salonkimaailman ensimäisestä sijasta että rouva de Staëlin suosiosta, hänelle yhtämittaisia pettymyksiä. Hänen ensimäisen todellisen sydänsurunsa aiheutti kreivi Narbonne ja monta kovaa sisäistä taistelua sai hän käydä tämän kiintymyksensä vuoksi, kunnes sekin, kuten kaikki intohimot hänen sydämessään, vaimentui epäitsekkääksi ja palvelevaksi ystävyydeksi.

Sellaista pian tarvittiinkin. Vallankumous kaikkine hirmuineen oli tullut ja kehittyi yhä väkivaltaisemmaksi ja aivan toisenlaiseksi kuin mitä rva de Staël ensi innostuksessaan oli kuvitellut. Alkutapaukset olivat kylläkin lupaavia ja niiden ensi vaiheet tuottivat hänelle pelkkiä iloisia ja ylpeitä hetkiä. Hänen jumaloidun isänsä lyhyen valtiomies-onnen aurinko huikaisi hänet. Necker, joka v. 1787 oli kadottanut ministeripaikkansa ja karkoitettu maasta, kutsuttiin nimittäin takaisin elokuussa v. 1788 pelastamaan vararikon partaalla olevaa maata. Seuraavan vuoden heinäkuussa kuitenkin kuningas erotti hänet, mutta kutsutti heti uudelleen kolmannen kerran takaisin, jolloin Neckeriä tervehdittiin Ranskan pelastajana ja jolloin hänet tyttärineen vietiin riemusaatossa Versailles'iin lippujen liehuessa ja soiton pauhatessa, ihmisten vetäessä heitä ja naisten polvistuessa heidän eteensä maantiellä. Tämä oli Neckerin poliittisen keskinkertaisuuden viimeinen voitto ja samalla viimeinen täysin onnellinen päivä hänen tyttärensä elämässä. V. 1790 syyskuussa asustaa Necker jo julkisesta elämästä lopullisesti syrjäytettynä maatilallaan Coppet'ssa, joka oli hänen ja josta oli tuleva myös hänen tyttärensä vakituinen maanpakopaikka.

Toistaiseksi on rva de Staël vielä Parisissa. »Hänen kotinsa on», kirjoittaa amerikalainen ministeri Morris Washingtonille, »jonkinlainen muusain temppeli, jonne henkevä ja ylhäinen maailma kokoontuu kaksi kertaa viikossa illalliselle, kerran tai useammin päivälliselle.» Hänen maineensa kasvaa päivä päivältä, sitä häväistään yhtä paljon kuin kunnioitetaan. Vallankumouksen lietsoessa kaikkia intohimoja herättivät välittävät mielipiteet, joita rva de Staël edusti, juuri eniten pahaa verta kummassakin vastapuolueessa. Vastavallankumoukselliset painattivat hänestä suorastaan häväistyskirjoitelmia, joissa hänen yksityisestä elämästään ja politiikastaan tehdään mitä verisintä pilaa. Kuuluisin näistä lentokirjasista on Rivarolin Actes des Apôtres (»Apostolien teot»). Tätä vainoa jatkui vielä senkin jälkeen, kun rva de Staël oli pelastanut lukemattomia rojalisteja pyövelin piilun alta. Vielä v. 1797 omistaa »Le Thé» hänelle tällaisen kiitospuheen: »Älkää sekaantuko julkisiin asioihin. Ruotsi vaatii teitä takaisin. Teidän aviolliset velvollisuutenne odottavat teitä. Jos kuitenkin, kuten pimeyden tyttäret, olette saanut alkunne Acheronista ja yöstä, niin palatkaa varjojen valtakuntaan. Teidän paikkanne on Raivottarien rinnalla.»

Hänen suhteensa Narbonneen oli julkinen salaisuus ja kun tämä v. 1791 rva de Staëlin toimesta sai sotaministerin paikan, virkahti kuningatar hieman pisteliäästi: »Mikä kunnia rouva de Staëlille, jolla nyt on koko armeija käytettävänään.» Mutta elettiin nopeain muodonvaihdosten aikaa; jo seuraavana vuonna erotettiin Narbonne ja siitä lähtien asettaa aika rva de Staëlin älylle ja hyvyydelle yhä suurempia koettelemuksia. Hänen lähin valtiollinen toimintansa keskittyy tästä alkaen melkein yksinomaan vallankumouksen onnettomain uhrien pelastamiseen. Henkensä kaupalla auttoi hän valtion pannahisia pakenemaan syyskuun murhien aikana, m.m. saivat Narbonne ja Talleyrand kiittää häntä hengestään. Tutut ja tuntemattomat, ystävät ja viholliset, kaikki mikä eli ja kärsi, mahtui hänen sydämeensä. Ja vasta viimeisessä tingassa pelastautui hän itse Sveitsiin, jossa hänen toinen poikansa Albert syntyi samana syksynä.

Tulee kysyneeksi: miten oli rva de Staëlin koti- ja avioelämän laita näinä aikoina? Mitä osaa näytteli parooni de Staël vaimonsa moniharrastuksellisessa elämässä? Täytyy vastata: sangen vähäistä, vähempää kuin moni muu, heidän avioliittonsa kun yleensä oli aivan virallista laatua. Heidän perhetapahtumistaan voidaan mainita, että v. 1787 heille syntyi tytär, joka kuoli heti syntymän jälkeen, ja v. 1790 syntyi vanhin poika August. Tiedetään myös, että rva de Staël jonkun verran auttoi miestään tämän poliittisessa kirjevaihdossa, mutta tämä tapahtui tietenkin vain ulkonaisista ja yhteisistä etusyistä, joita rva de Staël aina piti silmällä, joskin voi olla eri mieltä siitä, kuinka sopivaa ja edullista oli tehdä juuri Ruotsin lähettilään talo koko Europan valtiollisten juonien ahjoksi. Niinpä väittääkin professori Schuck, että Staël aina voitti, kun hän oli yksin, ja aina kärsi tappion, kun hänen levoton rouvansa oli mukana pelissä; mutta ainakin sai Staël sekä aluksi että lopuksi kiittää rouvaansa lähettilästoimestaan.

Yhtä vähän kuin rouva de Staëlin isällä oli hänen miehellään valtiollisella uralla mitään erikoisempaa menestystä. Kustaa III ei luottanut häneen ja koko lähettiläsaikansa oli Staëlilla Ruotsin hallituksen vakooja lähettyvillään. Hänet kutsuttiin takaisin v. 1792, mutta pääsi hän Kustaa III:n kuoltua holhoojahallituksen aikana yhdessä Reuterholmin ja Bonden kanssa taas määräävään asemaan Ruotsissa. V. 1795 tuli hän uudestaan Ruotsin lähettilääksi Parisiin ja erotettiin siitä virasta jälleen v. 1796. Vielä kolmannen kerran v. 1797 sai hän rouvansa välityksellä lähettilään toimen, jossa hän oli vuoteen 1799. Tällöin oli hänellä jälleen niskoillaan noin 150 000 livren velat, valtiollisiin ja henkilökohtaisiin tarpeisiin hankittuja, ja hänen valtiomies-maineensa lopullisesti menetetty. Vielä murheellisempi oli hänen sisäinen kehitysviivansa. Epäilemättä ei rouva de Staël ollut mikään ihanteellinen aviovaimo, eikä hänen mukanaan tullut raha- ja valta-asema näytä korvanneen Staëlille kotoisen rauhan menetystä, vaikkakin tämä puolestaan haki itselleen lohdutusta teatterinaisien parista. Hän tuli yhä raskasmielisemmäksi, muuttui uskonnolliseksi ja kun v. 1789 ruotsalaisen mystiikan apostoli Reuterholm saapui Ranskaan, joutui hän tämän vaikutuksesta kokonaan illuminaattein ja vapaamuurariliikkeen valtoihin. Osittain salaisista perheasioista johtunee, että hän v. 1791 kirjoittelee epätoivoisia kirjeitä ystävälleen Rosensteinille: »Olen niin onneton kuin järkevä ihminen yleensä voi olla», sanoo hän. V. 1799 tapahtui avioparin välillä vihdoin virallinen ero. Loppuijällään tuli Staël tylsäksi, kadotti muistinsa ja kuoli henkisesti ja aineellisesti murtuneena miehenä v. 1802, samoihin aikoihin, jolloin rva de Staëlin varsinainen voimakausi vasta alkaa.