Rva de Staëlin viholliset väittävät hänen suurella itsekkäisyydellään myrkyttäneen miehensä elämän, ja mahtavin näistä vihollisista, Napoleon, kirjoittaa v. 1800 veljelleen Josephille seuraavan raskaan syytöslauselman: »Herra de Staël elää syvimmässä kurjuudessa, sill'aikaa kuin hänen vaimonsa pitää päivällisiä ja tanssiaisia. Arvosteltakoon kernaasti rouva de Staëlia saman mittapuun mukaan kuin miestä; mutta jos jokin mies, joka olisi perinyt Neckerin omaisuuden ja joka niin kauan olisi käyttänyt hyväkseen niitä etuuksia, mitä kuuluisa nimi suo, jättäisi vaimonsa kurjuuteen ja eläisi itse ylellisyydessä, niin suvaittaisiinko sellaista miestä seuraelämässä?»
Tämä totuus rouva de Staëlin julmuudesta miestään kohtaan on epäilemättä mitä suurimmassa määrin harhaanviepä. Sillä kaikki, jotka rouva de Staëlin tunsivat, todistavat yksimielisesti, että hänen luonteensa pohjapiirre oli hyvyys ja auttavaisuus. Myöskin miestään hän riensi holhoamaan saatuaan tietää tämän avuttomasta tilasta. Mutta tietenkin oli hän jo tämän ajan kuluessa, saatuaan suurempia elämäntehtäviä kuin aviovaimon, ehtinyt kasvaa avioliittotragediansa herraksi, joka ei koskaan ollut ollutkaan hänen elämänsä suurimpia.
Mutta älkäämme ehättäkö asioiden edelle. Kauhun vuonna 1792 jätimme siis tuon kovasydämisyydestä ja vallankumouksellisesta hurjuudesta syytetyn rva de Staëlin pelastamaan vainottuja emigrantteja. Useimmat näistä, m.m. Talleyrand ja Narbonne, pakenivat Englantiin ja sinne kiiruhti rva de Staëlkin heti v. 1793 alussa. Tämän päätäpahkaisen matkan pohjimmaisena syynä oli onneton rakkaus Narbonneen, jonka keveälle seuramiesluonteelle rva de Staël oli ollut vain ohimenevä eikä aivan laskelmista vapaa ihastus ja jonka kanssa tällä vielä oli viimeiset tuskalliset erokohtaukset suorittamatta. Se tapahtui Englannissa, Micklehamissa, jossa ranskalaiset emigrantit asustivat.
Neljä kuukautta viipyi hän Juniper Hallissa, tuon pienen siirtolan keskipisteenä, herättäin täälläkin huomiota nerokkaisuudellaan ja epäsovinnaisuudellaan, ihastusta ja pahastusta kuten aina. »Rouva de Staël on nero», kirjoittaa hänestä tohtori Bollman, »epätavallinen nainen kaikessa, mitä hän tekee. Hän nukkuu ainoastaan pari tuntia ja on herkeämättömän, hirvittävän työteliäs koko muun ajan. Hänen puheensa on täynnä hyvää tuulta ja leikinlaskua. Arki-ihmisiä hän ei suvaitse. Hän kirjoittaa istuessaan kammattavana, aamiaista syödessään, sanalla sanoen kolmannen osan päivästä, mutta hänellä ei ole malttia tarkastaa mitä hän on kirjoittanut.» Kerrotaan niinkin, että rva de Staël olisi antanut Narbonnelle kirjoitelmansa korjattaviksi ja puhtaaksikirjoitettaviksi ja että tämä kova koetus olisi tehnyt lopun ritarin rakkaudesta. Mitä oikeastaan heidän välillään tapahtui, sitä ei tiedetä. Rouva Récamier, rouva de Staëlin läheinen ystävä ja uskottu, vakuuttaa, että »herra Narbonne käyttäytyi hyvin pahoin, kuten menestyksen hemmoittelemat miehet usein tekevät.» Siitä huolimatta ei rva de Staël katkaissut välejään Narbonneen. Hänessä oli ainainen tyhjyyden kammo ja enemmän kuin mitään karttoi hän elämässä tuota hirvittävää sanaa »irreparable», Ehjentää, parantaa, kääntää kaikki parhain päin, se oli hänen luonnollinen asenteensa kohtalon iskuja vastaan. »Ei kukaan ole mennyt pitemmälle ystävyyden uskonnossa kuin minä», saattoi hän itsestään sanoa täydellä syyllä.
Mutta hän kärsii. Hän palaa Englannista Coppet'hen epätoivoisena, ystävättömänä, haaksirikkoutuneena. Tuska ja levottomuus isänmaansa ja ystäväinsä kohtalosta ja omat sydänsurut ovat murtaa hänet. Kaikki näyttää epäonnistuvan, kaikki syöksyvän kohti perikatoaan, ihmisyyden asia ja yksityinen onni! Turhaan on hän Englannista pitäin kirjoitelmallaan Reflexions sur le procès de la reine (»Mietteitä oikeudenkäynnistä kuningatarta vastaan») yrittänyt pelastaa Ranskan kuningatarta, turhaan ajanut takaa pakenevaa lemmenunelmaansa. Narbonne on hyljännyt hänet, Talleyrand paennut Amerikaan; koko hänen hengenheimolaispiirinsä on hajalla, häneltä itseltään tie Parisiin tukossa. Tällöin hän myös ensi kerran tuntee katkeran maanpaon tuskan esimakua ja häneen iskee kyntensä ikävyys, »l'ennuie», joka on hänen elämänsä painajainen ja kirous. Samoin kuin Byron ja Chateaubriand on rva de Staëlkin pilannut elämänsä ja myllertänyt maailman ylösalaisin vain paetakseen ikävää, ikävää ja yksinäisyyttä. Yksinäisyys on ainoa, jota hän pelkää! Hän suunnittelee Amerikaan lähtöä, Sveitsin »helvetillinen rauha» hermostuttaa häntä. Luonto ei voi antaa lohdutusta hänelle, Parisin salonkien helmalapselle, joka löytää ilonsa vain henkisestä vuorovaikutuksesta ihmisten välillä ja jonka mielestä rue du Bac'in katuojatkin ovat kauniimmat kuin kaikki Sveitsin alpit.
Tämä ensimäinen ankara murroskausi rva de Staëlin elämässä tekee hänestä kirjailijan. Löytääkseen itsensä, päästäkseen vapaaksi tunteittensa orjuudesta ja merkitäkseen kantansa ajan suurissa kysymyksissä antautuu hän nyt täydellä todella kirjailemaan, samalla kun hän edelleen yhdessä miehensä kanssa, joka vuoden loppuun asti oleskeli Coppet'ssa, jatkaa emigranttien avustamista, etsien täten herkeämättömästä toimeliaisuudesta viihdytystä kalvavalle kaipuulleen.
Jo Englannissa ollessaan oli hän pannut alulle teoksen intohimoista, De l'influence des passions sur le bonheur des individus et des nations (»Intohimojen vaikutuksesta yksilöjen ja kansakuntien onneen»), joka ilmestyi v. 1796 ja herätti silloin melkoista huomiota. Saattaa helposti havaita, että ne personalliset mielenliikkeet, jotka ovat tämän kirjasen alkutyöntöinä ja jotka siinä ovat saaneet pessimistisen yleistämisen osakseen, ovat lähtöisin Narbonne-suhteen rikkoutumisesta. Alkusanassa perustelee tekijä kirjan syntyä seuraavasti: »Ollen tuomittu kuuluisuuteen, olematta silti tunnettu, tunnen tarvetta saattaa itseni oikeaan valoon kirjoitusteni kautta. Ollen lakkaamatta panettelun alaisena ja pitäen itseäni liian vähäpätöisenä pulmakseni itsestäni täytyy minun panna toivoni siihen, että julkaistessani nämä mietelmäini tulokset annan vähän oikeamman käsityksen elämäntavoistani ja luonteeni laadusta.» Teos jakautuu kolmeen eri osastoon, joista ensimäisessä käsitellään yksityisiä intohimoja, kuten kunnianhimoa, turhamaisuutta, rakkautta, pelihimoa, ahneutta, juoppoutta, kostonhimoa, puoluekiihkoa, toisessa erilaisia sielunkykyjä ja -tiloja, kuten ystävyyttä ja lapsen- ja vanhempien rakkautta, kolmannessa ihmisessä itsessään löytyviä vastustuskeinoja intohimoja vastaan. Ollen itse kunnianhimolla ja turhamaisuudella ruokittu, rakkauden elinkautisvanki ja irralleen päästettyjen intohimojen silminnäkijä maailmanhistoriallisessa luhistumisessa, on luonnollista, että tekijä käyttää vakuuttavampaa kieltä silloin, kun hän puhuu noiden synkeiden mahtien vastustamattomasta tuhotyöstä kuin silloin, kun hän suosittelee keinoja niiden voittamiseksi, kuten ystävyyttä, opintoja, filosofiaa, uskontoa. Luku rakkauden kohtalokkaisuudesta on teoksen mielenkiintoisin, hehkuvin ja runollisin. Sen yllä lepää henkäys oikeaa Chateaubriandilaista melankoliaa, jossa kuoleman ajatus erottamattomasti yhtyy yksin rakkauden onneenkin. Rakkaus on aina murheellinen, murheellisin sille, jolle se on kaikki, naiselle. »Rakkaus on naisten koko elämä, miehille vain sivuseikka. Naiset ovat sydämen siteillä sidotut, miehet eivät.» »On sisäinen vakaumus siitä, että kaikki, mikä seuraa rakkautta, on tyhjyyttä, ja tämä vakaumus johtaa ajatukset kuolemaan rakkauden onnellisimpinakin hetkinä.» Luku loppuu huudahdukseen: »Mitä antaisikaan siitä, ettei olisi koskaan rakastanut, ei koskaan tuntenut tuota hävittävää tunnetta, joka kuten Afrikan hehkuva tuuli kuivaa uhrinsa kukassaan, kaataa parhaassa voimassaan, painaa maahan pystyn varren, jonka oli määrä kasvaa ja varttua.» Alkuaan oli teokseen suunniteltu vielä toinen osa, jonka piti käsitellä muinaisten ja nykyaikaisten hallitusmuotojen osuutta intohimojen historiassa ja joka jäi pelkäksi suunnitelmaksi. Näiden mietelmien lopputulos on: tulee pelätä ja paeta intohimoja, noita sielun orjuuttajia, vapautua niistä särkeytymisen hinnallakin, talttua ottamaan elämä vastaan pisare pisarelta. Hallitusten tulee pyrkiä tekemään kaikki onnellisiksi, moralistien opetettava yksilöjä tulemaan toimeen ilmankin onnea.
Tämä teos, joka sisältää joukon teräviä huomioita ja hienoja havaintoja, on mielenkiintoinen etupäässä valonheittäjänä rva de Staëlin omaan sielunelämään tänä taitekohtana. Myöskin löysi se kiitollisimmat lukijansa samanlaisista kokemuspiireistä. M.m. Rahel Varnhagen, jolle Ruotsin lähetystön sihteeri Brinkman oli lähettänyt kirjan ja joka juuri oli käynyt läpi ankaran eroottisen kriisin, kirjoitti tälle, että rva de Staël oli »tullut hänelle avuksi kuin Jumala.»
Niihin aikoihin alottaa rva de Staël myös valtiollisten kirjoitelmiensa sarjan. Ensimäiset teokset tältä alalta ovat v. 1794 julkaistu Réflexions sur la paix adressées à M. Pitt et aux Français (»Mietelmiä rauhasta, omistettuja hra Pittille ja ranskalaisille») sekä vuotta myöhemmin julkaistu Reflexions sur la paix intérieure (»Mietelmiä sisäisestä rauhasta»), joissa hän ajaa ulkonaisen rauhan ja sisäisen järjestyksen ja suvaitsevaisuuden asiaa. Tasavalta on ainoa mahdollinen hallitusmuoto, sanoo hän, mutta mitään eroa ei itse asiassa ole järjestystä rakastavain tasavaltalaisten ja vapautta rakastavain monarkistien välillä. Tässä kuten hänen poliittisessa suhtautumisessaan yleensä tulee näkyviin tuo sama oikeudentunnosta ja urhoudesta johtuva sisäinen ryhti esiintyä tasavaltalaisena ylimysten ja ylimyksenä tasavaltalaisten kanssa, mikä ei suinkaan ollut omiaan juuri helpoittamaan hänen elämäntaisteluaan.
Vaikeimmat taistelut ovatkin vasta edessä päin. Vuonna 1794 kuolee hänen äitinsä, ja se on muutenkin erittäin kohtalokas vuosi rouva de Staëlin elämässä. Eräänä syyskuun päivänä, kun rouva de Staël on Lausannessa ajelemassa, tulee häntä vastaan nuori mies, joka pysähdyttää vaunut ja esittää itsensä: Benjamin Constant. Rouva de Staël pyytää häntä nousemaan vaunuihin ja vie hänet luokseen illalliselle. Siitä alkaa uusi kausi hänen elämässään, rakkaustarina, joka kestää hautaan saakka.