III.
Benjamin Constantissa, josta on sanottu, että hän oli »le plus grand des hommes distingués» ja samalla »le plus perverse des hommes avant trente ans» ja joka itse on sanonut tunnussanansa olevan »sola inconstantia constans», löysi rouva de Staël, joskaan ei itseään voimakkaampaa luonnetta elämänsä ankkuriksi, kuitenkin sen vertaisensa hengenheimolaisen, jota hän siihen asti oli turhaan etsinyt.
Heissä on muuten paljonkin yhteisiä piirteitä. Ollen vanhempainsa ainoa lapsi oli Benjamin Constant samoin kuin rva de Staël erinomaisen varhaiskehittynyt, hemmoiteltu ja lahjakas, täysi-ikäinen jo lapsena. Hänen isänsä, Hollannin palveluksessa oleva upseeri, tahtoi antaa pojalleen mahdollisimman huolellisen tietopuolisen kouluutuksen, ja jo kolmentoista ikäisenä aloitti pikkuvanha maailmanmies opintonsa Oxfordin, Erlangenin ja Edinburghin yliopistoissa, oksastaen täten ranskalaiseen rotuunsa ja sveitsiläiseen syntyperäänsä täysin kosmopoliittisen kasvatuksen. Mutta tässä rikassieluisessa nuorukaisessa, josta myöhemmin oli tuleva itse-erittelevän romaanin mestari ja uranuurtaja, kehittyi älyn ja tunne-elämän herkkyys tuntuvasti tahdon kustannuksella. Hänessä oli nautinnonhimoa, jota oli mahdoton tyydyttää, maailmantuskaista kaipausta, jota ei mikään onni elämässä, ei parhain nainen eikä suurin rakkaus voinut viihdyttää, epämääräistä toimintahalua, jota este kiihoitti, mutta jonka menestys kuihdutti, hienoa itse-ivaa ja herkkähermoista vastaanottavaisuutta, ainaista sisäistä levottomuutta, joka laadultaan ei ollut vähemmän kohtalokasta kuin rouva de Staëlin. Huudahdus tällainen: »Minä raivoan, minä kadotan järkeni raivosta, mutta oikeastaan on koko asia minulle yhdentekevä», kuvaa hyvin hänen puoliluonnettaan.
Kohdatessaan toisensa olivat molemmat 26-vuotiaita, molemmat kokeneita rakkausasioissa; Constant monessa suhteessa jo elähtänyt kyynikko, mutta samalla huvitettu naisista ja politiikasta, täynnä uutuuden janoa ja kunnianhimoa, terävä havainnoitsija, sukkela väittelijä ja älyniekka, suuri talentti, ei mikään luonne; rouva de Staël poliittisilta elämyksiltään hänestä edellä, ulkonaisesti vaikutusvaltaisempi, sisäisesti sekä särkyneempi että lujempi, kypsä suureen rakkauteen ja suureen kärsimykseen. Corinne -romaanissaan hän sanoo tähän elämänsä merkitsevimpään tapahtumaan viitaten: »Ce n'est pas le premier amour qui est ineffaçable, il vient du besoin d'aimer, mais lorsqu'après avoir connu la vie et dans toute la force de son jugement, on rencontre l'esprit et l'âme que l'on avait jusqu'alors vainement cherchés, l'imagination est subjuguée par la vérité et l'on a raison d'être malheureuse.»
Heti alun pitäen tunsivat nämä molemmat poikkeusolennot vastustamatonta vetovoimaa toisiinsa, eikä kestä kauankaan, ennenkuin he liittyvät yhteen mitä läheisimmin sitein. Joskaan nämä siteet eivät koskaan muuttuneet muodollisesti sitoviksi, olivat ne kuitenkin niin voimakkaita, etteivät mitkään esteet voineet niitä murtaa, ei edes rakastavien oma tahtokaan, kun he kahleitaan vastaan kapinoiden pyrkivät niistä vapaiksi, ei uudet avioliitot toisten kanssa. He tarvitsivat toisiaan henkensä hedelmöittäjiksi, sointuivat yhteen erinomaisesti, rasittivat, vaivasivat toisiaan, pitivät myrskyisiä kohtauksia, mutta eivät voineet riistäytyä irti toisistaan. Heidän keskustelunsa oli loistavinta, mitä saattoi kuulla. »Se, joka ei ole nähnyt rouva de Staëlia Benjamin Constantin seurassa» todistaa historioitsija Sismondi, »ei ole häntä tuntenut, sillä vain hänen henkisellä yksilöllisyydellään oli voimaa päästää rouva de Staëlin olemus täysiin oikeuksiinsa. Myös Constant oli ainoastaan Coppet'ssa itseään. Kun näin hänet rouva de Staëlin kuoleman jälkeen, oli hän niin sisäisesti murtunut, etten ollut entistä Constantia enää tuntea.»
Mutta jo niin aikaiseen kuin v. 1797 osoittaa Constant kyllästymisen merkkejä siihen levottomasti heittelehtivään elämään, jota rouva de Staël vietti, siihen kuumeiseen jännitystilaan, joka aina vallitsi hänen ympärillään. Yhä enemmän ja enemmän alkaa häntä myös vaivata olla suhteessa naiseen, jolle hän omien sanojensa mukaan »aina oli välttämätön eikä koskaan riittävä». Hän kuvittelee kaipaavansa hiljaista kotionnea, ja myöskin hänen sukunsa toivoo, että hän luopuisi nöyryyttävästä kantapoika-asemastaan rouva de Staëlin hovisaatossa ja menisi naimisiin joko tämän tai jonkun muun kanssa. Constant lienee tehnytkin avioliittotarjoumuksen rva de Staëlille, mutta siitä huolimatta, että tämä v. 1797 oli synnyttänyt hänelle tyttären, Albertinen, joka ulkomuodoltaankin, m.m. hiustensa punervan värin puolesta, oli ilmetty isänsä ja josta oli tuleva äitinsä elämänilo, ei hän ollut halukas aviolliseen riippuvaisuuteen eikä liioin valmis vaihtamaan kuuluisaa nimeään uuteen, vielä senkään jälkeen, kun parooni de Staël oli kuollut. Vasta myöhemmin, kun epävakainen Constant toden teolla oli iskenyt silmänsä erääseen »todelliseen naiseen», saa tämä avioliittokysymys toisen käänteen, mutta yhtä huonolla tuloksella. Kärsimyskin tuntui liittävän heitä vain yhä syvemmin yhteen. He kärsivät, mutta kuten yleensä on laita kohtalokkaiden intohimojen luomassa elämäntunnossa, oli tässäkin suhteessa elämänsisällön panos niin suuri, että lienee vaikea päättää, kohtasivatko he toisensa onnekseen vai onnettomuudekseen.
»Mietelmät rauhasta» sekä hänen miehensä uudistettu lähettilään asema helpottivat rva de Staëlin palausta Parisiin. Vuodesta 1795 on hänen valtiollinen vaikutusvaltansa taas kasvamaan päin. Hän avaa jälleen kotinsa direktorio-ajan kirjavalle yleisölle ja on toimeliaampi kuin milloinkaan; hänen elämänsä on yhtämittaista aatteiden ja ihmisten ajometsästystä. Hänellä on sormet mukana jok'ikisessä poliittisessa juonessa, hän pitää salonkia milloin Parisissa, milloin Coppet'ssa, ja Constant on nyt niiden vakituinen vieras ja emännän ylin ystävä. Tapansa mukaan on rouva de Staël päättänyt luoda tällekin ystävälleen loistavan tulevaisuuden, sentähden esittää hän hänet vaikutusvaltaisille suosijoilleen harvinaisen lupaavana poliittisena kirjailijana ja puhujana, jota paitsi Constantin julkaisema pieni valtiollinen lentokirjanen ja hänen säkenöivän henkevä keskustelunsa ja terävä kielensä puhuvat nekin puolestaan samaan suuntaan. Vanhoja ystäviäänkään ei rva de Staël silti unohda: Narbonnen hän auttaa Parisiin ja Talleyrandille hän toimittaa pääsyn Philadelphiasta takaisin isänmaahan sekä puuhaa hänelle ulkoministerin paikkaa. Samalla hän tekee uutterasti kirjallista työtä, kokoaa aineksia romaaniin Delphine sekä valmistaa painokuntoon laajan 600-sivuisen teoksen »Kirjallisuudesta», De la littérature considérée dans ses rapports avec les institutions sociales, joka ilmestyy v. 1800.
Tämä teos, joka on älykäs ja epätasainen kuten koko rva de Staëlin tuotanto, kypsinkin osa siitä, on tavallaan uraa-uurtava uudelle kirjalliselle katsantokannalle. Ensi kerran sanotaan siinä julki se ajatus, että jonkun kansan kirjallisuuden on oltava sopusoinnussa kansan sisäisen ja ulkonaisen kehityksen kanssa. Kirjallisuuden on myös tultava yhteelliseksi poliittisten vakaumusten kanssa; tasavaltalaiselle kansalle siis tasavaltalainen kirjallisuus. Vallankumouksesta tulee kasvaa uusi vapaampi ja inhimillisempi runous. Välitön vuorovaikutus todellisen elämän ja muiden maiden kirjallisuuden kanssa on avaava arvaamattomia kehitysmahdollisuuksia kansalliskirjallisuudelle ja tekevä tulevaisuudessa mahdolliseksi yleis-europalaisen kirjallisuuden, johon kukin kansa tuo oman yksilöllisen lisänsä. Mutta luonnehtiessaan eri maiden kirjallisuutta ja rientäessään pikamarssissa läpi kaikkien aikojen ajaa tekijä samalla erästä aatetta, joka hänelle parantumattomana optimistina on erittäin rakas: ihmissuvun ikuisen täydellistymisen eli edistyksen aatetta. Hän koettaa todistaa, että kirjallisuuskin koko ajan edistyy, että seuraava kausi aina on arvokkaampi kuin edellinen, ei edes keskiaika muodosta poikkeusta, sivistys tekee työtään lakkaamatta. Niinpä kreikkalaiset kaukaisessa muinaisuudessaan jäävät hyvin takapajulle, Aiskhylos ja Sophokles tuskin ylettyvät Racinen pitsikalvostimiin. Ja koko maailmankirjallisuus saa lopultakin kumartaa Ranskan XVIII:n vuosisadan filosofeille. Kirjallisuus on rva de Staëlin mielestä ase yhteiskunnallisia ennakkoluuloja ja vääryyksiä vastaan, ajatuksen mahti, joka »tuomitsee kansoja ja kuninkaita», ja tämä utilitaristinen käsitys kirjallisuudesta vaikuttaa sen, että tekijän silmäteränä on filosofinen kirjallisuus. Lapsipuolen asemaan sensijaan jättää hän runouden, jota useammin on käytetty ylistämään kuin vitsomaan itsevaltiutta. »Jos hän olisi elänyt pari vuosikymmentä myöhemmin, olisi hänestä, älyllisestä mukautumiskyvystään huolimatta, tullut l'art — pour l'art teorian leppymätön vastustaja», sanoo rva de Staëlista Johannes Wickman yliopistollisessa väitöskirjassaan. Lisäksi käsittelee rva de Staël teoksessaan pohjoismaisen ja etelämaisen hengen eroavaisuutta. Pohjoismaisiin kansoihin lukee hän englantilaiset, saksalaiset, skandinaavit, etelämaisiin kreikkalaiset, roomalaiset, italialaiset, espanjalaiset, ranskalaiset, edellisiä edustaa Ossian, jälkimmäisiä Homeros. Tekijä ymmärtää hyvin vähän Dantea, eikä yhtään Cervantes'ia, mutta Ossianin utuista melankoliaa ja raskasmielistä vakavuutta, Shakespearen traagillista kauneutta ja saksalaisten metafyysillistä pohjaa hän epämääräisesti ihailee. Tämä itsekohtainen väritys tekee teoksen mielijohteista hedelmälliseksi, mutta vie pois siltä sen historiallisen objektiivisuuden. Chateaubriand, joka juuri valmisteli Le génie du Christianismeään, kirjoitti Fontanes'ille ärtyisästi: »Minun hulluuteni on nähdä Jesus-Kristus kaikkialla aivan kuin rva de S. näkee kaikkialla edistyksen» Kaiken kaikkiaan oli rva de Staëlin tutkielma tarmokas vastalause ranskalaisen kirjallisuuden formalismia ja materialismia vastaan, se kun vaati sopusointua sisällön ja muodon, kirjallisuuden ja elämän välille ja merkitsi vapauden kirjallisuuden päämääräksi ja samalla sen kukoistuksen edellytykseksi.
Mutta jättiläisvarjo on par'aikaa kohoamassa sen vapauden taivaalle, jota rva de Staël ihannoi, ja yrittää tehdä lyhyen lopun hänen poliittisesta kirjailustaan ja salonkipolitiikastaan. Tämä uusi vapauden vihollinen on Napoleon. Hänen rautakädellä ohjatussa valtakunnassaan, jossa ei ollut sijaa paino-, puhe- eikä kokoontumisvapaudelle, ei ollut myöskään tilaa oppositsionisalongeille eikä niiden kaunopuhujille. Vaikkakin rva de Staël alussa Napoleonin ihailijana esiintyy hyvinkin kesysti ja mielittelevästi ensimäistä konsulia kohtaan, on tämä jo teoksessa »Kirjallisuudesta» vainuavinaan itseään kohtaan tähdättyjä vihjauksia. Constant merkitsee vielä selvemmin kantansa. Tribunaatin jäsenenä hän nousee julkisesti hallitusta vastaan, noudattaen siinä rouva de Staëlin neuvoa, että kunkin on toimittava vakaumuksensa mukaisesti. Mikään ei kuitenkaan ollut tällä hetkellä vaarallisempaa kuin Napoleonin-vastainen vakaumus, sen huomasivat melkein kaikki ja liittyivät Napoleoniin. Mutta niin ei uppiniskainen rva de Staël. Turhaan koettaa Joseph Bonaparte välittää sovintoa veljensä ja rva de Staëlin välillä nyt ja myöhemmin. »Miksi hän ei siis liity minun hallitukseeni» kysyy Napoleon, »mitä hän oikeastaan tahtoo?» »Eihän ole kysymys siitä, mitä minä tahdon, vaan siitä, mitä minä ajattelen», vastaa rva de Staël.
Ennen lopullista kukistumistaan viettää hänen salonkinsa Parisissa v. 1802 vielä viimeisen loistokautensa vieromisen, panettelun ja sortovaltiaan vihan uhallakin. Sen häikäisevin koristus on nyt tuo ihanuudestaan kuulu rouva Récamier, josta on sanottu, että hän oli kauniin naisen täydellinen tyyppi sellaisena kuin se on lähtenyt Luojan kädestä, olennoitu keimailu nerokkuuteen asti kehitettynä. Lämmin ystävyys-suhde oli tähän aikaan syntynyt näiden molempien naisten välille, ystävyys, joka kesti lujana kaikissa kohtalon vaiheissa. Tältä ensi ajalta kerrotaan m. m. seuraava rva de Staëlin hienoa käytösälyä kuvaava anekdootti: Mathieu de Montmorency istui pöydässä heidän välissään ja huomautti ajattelemattomasti, että hänellä oli onni istua henkevyyden ja kauneuden välissä. Siihen vastasi rva de Staël: »Tämä on ensimäinen kerta, jolloin minusta sanotaan, että minä olen kaunis.»