V. 1802 julkaisee rva, de Staël viisiosaisen kirjemuotoisen romaanin Delphine, joka on kirjoitettu henkilökohtaisten kokemusten perusteella La nouvelle Hèloisen malliin, ja paremminkin järkeilevällä ja tunteilevalla kuin taiteellisella mielikuvituksella. Mutta kirjassa on vauhtia, innostusta ja elämää, se on personallisin kaikista rva de Staëlin teoksista ja muistuttaa tavallaan neiti de Lespinassen kirjeitä, joihin rva de Staël tutustui kuitenkin vasta v. 1809, joten hän ei ole voinut niitä jäljitellä.
Delphine on taisteluhansikas kirkollisia ja yhteiskunnallisia ennakkoluuloja vastaan. Se julistaa sitä uskonkaavojen vastaista oppia, että avioliitto on siveellinen vain silloin, kun aviopuolisot todella ymmärtävät ja rakastavat toisiaan, mutta ei silloin, kun tämä perustus puuttuu, ja sen pohjalla on se katkera ajatus, että jos nainen on kerran mennyt naimisiin miehen kanssa, jota hän ei rakasta, on hänen onnensa mennyttä, että ainoastaan miehen on lupa uhmata yleistä mielipidettä, mutta että naisen tulee taipua olevien olojen alle.
Teoksen juoni on lyhyesti seuraava: Delphine, nuori leski, hyvä ja puhdas nainen, välittömästi innostuva, luonnollinen olento, rakastaa Léoncea. Pelastaakseen onnettomassa avioliitossa olevan ystävättärensä Thérèse d'Ervinin, jonka salainen rakkaudenkohtaus on aiheuttanut kaksintaistelun, hän uhraa oman maineensa, ja sovinnaisten ennakkoluulojen orjana mustasukkainen Léonce menee naimisiin kylmästi vehkeilevän ja tekopyhän Mathilde de Vernonin kanssa. Huomattuaan erehdyksensä Léonce pyrkii uudelleen Delphineä kohti, mutta tämä torjuu hänet pois, kun ei tahdo tuottaa surua Mathildelle. Tämän kuoltua on Delphine jo nunna. Léonce syöksyy epätoivoissaan v. 1792:n melskeisiin ja kuolee yhdessä rakastettunsa kanssa, joka ottaa myrkkyä.
Tavallaan on Delphine avainromaani ja aikalaiset olivat sen henkilökuvissa tuntevinaan piirteitä tekijästä itsestään ja hänen tuttavapiiristään. Rva de Staëlin suhde mieheensä ja Benjamin Constantiin onkin antanut teokselle sen todellisuuspohjan. Päähenkilölle ei ole vaikea löytää vastinetta elämästä. Luonteensa vaaroja kaihtamattoman ja suloisen välittömyyden puolesta on Delphine sama henkilö, joka kerran eräässä kirjeessä kirjoittaa rva Récamier'lle kuuluvansa niihin, joista ei voinut olla erillään ja joiden kanssa ei voinut olla yhdessä, ei siksi, että he olisivat pahoja ja itsevaltaisia, vaan siksi, että heissä on muille jotakin outoa. Tekijä kuvaa Delphinessä omaa nuoruuden-aikaista olemustaan, sisäisintä, liikuttavinta, epäkirjallista, epävaltiollista naissieluaan. Kuten tekijän itsensä on Delphinenkin elämässä erehdyksiä, jaloja varomattomuuksia, jotka tarkoitusperä aateloi. Delphine sanoo itsestään, että hän ei ollut paha, mutta että hän sentään varomattomuudellaan ja harkitsemattomalla toiminnallaan oli saanut pahaa aikaan. »En ole osannut oikein ohjata elämän kulkua ja niin olen syössyt muita mukanani turmioon.» Hänen suurin vikansa on hyvyys, hänelle ei ole olemassa mitään hyvettä ilman hyvyyttä, ei siveellisyyttä ilman myötätuntoa toisten tuskaa kohtaan, mutta kukaan ei rakasta häntä yhtä paljon kuin hän muita. Léonce ihailee Delphineä, mutta antaa äitinsä määrätä itselleen vaimon, hän asettaa Delphinen yläpuolelle kaikkien, mutta kallistaa samalla korvansa panetteluille. Hän ei ole mikään konna, mutta ei myöskään sankari, hän edustaa kaikessa rakkaudessaankin sovinnaisuutta, elämän pintapuolisia arvoja ja luonteen puolinaisuutta, joilla ominaisuuksilla rva de Staël yleensä varustaa ensimäisen rakastajan tyypit. Ja kun Léonce sanoo: »Miksi suret kuolemaani? Etkö näe, että tunteemme on häväisty, että minä olen loukannut sinua, että sinun oikeastaan pitäisi vihata minua, että minä kiroan heikkouttani, enkä sentään mahda sille mitään», kuuluu siinä jo selvästi Adolphen äänen värinä. Lukuunottamatta eräitä piirteitä Guibertistä, joita tähän luonnekuvaan on liitetty, on Léonce Benjamin Constant varjopuoliltaan valaistuna. Ihannekuva hänestä on sijoitettu toiseen henkilöön, ennakkoluulottomaan Henri Lebenseihin, joka on teoksen tendenssin puhetorvena. Hän hyökkää purkamatonta avioliittoa, ikuisesti sitovaa nunnalupausta ja yleensä kaikkia niitä katolisen kirkon kuolleita muotoja vastaan, jotka estävät ihmisen omantunnon vapautta. Vielä on romaanissa eräs huomattava henkilökuva, harkitseva ja ulkokullaisesti hyveellinen Mathilde, jonka kylmää elämänviisautta kuvastavat esim. tällaiset lauseet: »Elämässä ei tehdä mitään muuten kuin laskelmasta tai omaksi huviksi» ja »en liene neljää kertaa vaivautunut tahtomaan jotakin, mutta jos se kerran tapahtuu, silloin saatte olla varmat siitä, ettei mikään voi estää minua saavuttamasta päämäärääni.» Tämä kielenkäyttö on selvästi jälkikaikua rva de Staëlin entisen ystävän Talleyrandin häikäilemättömästä ja kyynillisestä maailmankatsomuksesta.
Samoihin aikoihin kuin Delphine ilmestyi, teki Napoleon juuri paavin kanssa sopimuksen, jonka kautta avioliittosäännökset kiristettiin ja kirkon valta kasvoi, ja eräällä taholla herätti teos paljon pahaa verta. Arvostelija Fiévée esim. kirjoittaa siitä seuraavasti: »Ei voi ajatellakaan vaarallisempaa ja epäsiveellisempää periaatetta kuin mitä tässä teoksessa ajetaan. Delphine puhuu rakkaudesta kuin bakkhantti, Jumalasta kuin kveekkari, kuolemasta kuin krenatööri ja moraalista kuin sofisti.»
Tekijä on Delphinessä uskollisesti noudattanut omia runo-opillisia ja kirjallisia periaatteitaan, samoja, joita hän lähemmin selostaa »Kirjallisuudesta» -teoksen laajassa esipuheessa ja tutkielmassaan Essai sur les fictions (»Tutkielma kuvausvoiman ilmestymismuodoista») ja joissa hän liikuttavan ja todenperäisen romaanin esikuviksi asettaa La nouvelle Héloïsen, Clarisse Harloven ja Wertherin. Delphinen moraalisesta tarkoitusperästä hän lausuu: »En ole koskaan tahtonut esittää Delphineä minään esikuvana, jota tulisi seurata; teoksen motto (»Miehen tulee osata uhmata yleistä mielipidettä, naisen alistua siihen») osoittaa, että en hyväksy Léoncea enempää kuin Delphineäkään, mutta luulen, että on hyödyllistä ja ankaran siveellistä näyttää, miten etevämpi henki voi tehdä enemmänkin virheitä kuin keskinkertainen. Tarvitaan sitä voimakkaampi ohjaus, mitä enemmän tuulta on purjeissa.» Ja todettuaan, että hyvyys on ensimäinen kaikista ihmisominaisuuksista hän jatkaa: »Hyvyydessä ja jaloudessa, näissä molemmissa ominaisuuksissa on inhimillisten tekojen todellinen siveysarvo, osata vastustaa väkeviä ja suojata heikkoja. Delphine sanoo naisille: Älkää luottako lahjoihinne tai suloihinne; ellette kunnioita yleistä mielipidettä, musertaa se teidät. — Se sanoo yhteiskunnalle: Kohdelkaa hellävaroin hengen ja sielun ylemmyyttä, te ette tiedä, kuinka suurta pahaa saatte aikaan ja kuinka suurta vääryyttä teette, kun vainoatte vihallanne tuota ylemmyyttä, sentähden että se ei alistu kaikkiin teidän lakeihinne; teidän rangaistuskeinonne on suhteeton virheeseen nähden, te särjette sydämiä, te tuhoatte ihmiskohtaloja, jotka voisivat koristaa maailmaa, te olette tuhat kertaa syyllisempiä kuin ne, joita tuomitsette.»
Rva de Staël on erinomainen aatekirjailija, mutta muotoa, tyyliä, puhtautta, kirkkautta, huoliteltua rakennetta ei häneltä tule pyytää. Hän luettaa kokonaan sisäisen eleen, haltioitumisen, ajatusryöppynsä voimaan »Saadakseen hänen teoksensa täydellisemmiksi olisi häneltä pitänyt riistää pois eräs taito, keskustelutaito» sanoo rva de Staëlista sattuvasti Chateaubriand. Mutta vanhentuneesta tyylistään huolimatta laskee m.m. Brandes Delphinen emigranttikirjallisuuden kaikkein elinvoimaisimpiin tuotteisiin.
Delphinen ilmestyessä oleskeli tekijä Sveitsissä, sillä hän oli jo korkeimmalta taholta saanut hyvin selviä viittauksia siihen suuntaan, ettei hänen ollut hyvä kauemmin viipyä Ranskassa. Myöskin pakoili hän tuota siveellisen suuttumuksen myrskyä, jonka teos, verraten syyttömästi, herätti. Sillä joskin rva de Staël kapinoi vanhentunutta tapasiveyttä vastaan ja alottaa yksilön vapaustaistelun yhteiskuntaa vastaan, ei hän intoile vapaan rakkauden puolesta kuten 30 v. myöhemmin George Sand, jonka oma aviollinen haaksirikkoutuminen johti taisteluun avioliittoa vastaan ylipäänsä. Rva de Staëlin sankarittaret eivät ole vielä emansipeerattuja, mutta he kärsivät kahleistaan tietoisesti.
Syksyllä v. 1803 uskaltaa rva de Staël tulla takaisin Ranskaan asettuen asumaan kymmenen peninkulman päähän Parisista. Mutta silloin päättää hallitus, että tämä »ulkomaalainen nainen» ei saa jäädä maahan. Turhaan koettaa rva de Staël kirjeellisesti hellyttää ensimäistä konsulia huomauttaen iroonisesti, että tämä vainoamalla häntä valmistaa hänelle kalliisti maksetun kuuluisuuden päästä pienellä rivillä osalliseksi hänen historiastaan. Maanpaosta tulee täysi tosi. Vieraalla maalla, sielläkin joka hetki Napoleonin salaisen poliisin ahdistamana, saa rva de Staël viettää työstä ja tuskasta täyteläisimmät vuotensa aina Napoleonin kukistumiseen asti. Vain silloin tällöin hän salaa 40 peninkulman etäisyydestä teostensa painatus hommissa kiertelee Parisia kuin perho liekkiä. Tähän ajanjaksoon sisältyy rva de Staëlin varsinainen kirjallinen voimakausi (v. 1800—1811). Haihtuva nuoruus rakkauden harhakuvitelmineen, lisääntyvä vaino, kalventuvat ystävyyssuhteet, sairaus kypsyttävät ja syventävät hänen luonnettaan. Hän huomaa, että suurimmistakaan kärsimyksistä ei kuole, että hengen kyvyt kasvavat tuskasta. Tähän asti on Parisin seurapiiri ollut hänen kaikkensa, nyt tulee Europa siksi suureksi näyttämöksi, jolla hän koettelee voimiaan.
Ensiksi matkustaa hän Saksaan, jonka suuret kirjalliset nimet ja outo romanttinen lumo jo kauan ovat hänen mielikuvitustaan ja uteliaisuuttaan askarruttaneet. Matkan päämääränsä on ensi sijassa »Saksan Ateena», Weimar, jossa kuuluisa kirjailijatar on herttua Karl Augustin ja herttuatar Louisen kunniavieraana ja tekee tuttavuutta m.m. Goethen ja Schillerin kanssa. Sieltä jatkuu matka Berliniin, jonne hän saapuu v. 1804 maaliskuussa. Preussin hovissa otetaan rva de Staël vastaan yhtä suurin kunnianosoituksin kuin Weimarissa ja hän jatkaa täällä väsymätöntä löytöretkeilyään Saksan henkisen ylimystön maailmassa. Muun muassa tutustuu hän Ruotsin lähettilään Brinkmanin luona Berlinin seura-elämän keskipisteeseen Rahel Varnhageniin, ja nämä molemmat etevät naiset vaihtavat keskenään henkeviä kohteliaisuuksia. Lisäksi tekee rva de Staël täällä tärkeän valloituksen: hän saa A. W. Schlegelin suostumaan poikiensa kasvattajaksi ja liittää hänet täten elin-ijäkseen kaikkein läheisimpään piiriinsä.