Suuresti katsottuna oli Saksan matka rva de Staëlille siis yhtenäistä voittokulkua. Tosin aiheuttaa tämä vilkas ranskalainen salonkikeskustelijatar suurista avuistaan huolimatta monta salaista hermostumisen hetkeä raskaille saksalaisille. Koettaessaan pintapuolisessa tiedonjanossaan pusertaa muutamassa minuutissa ulos kokonaisen filosofisen rakennelman tyrmistyttää hän itse Fichtenkin. Toiselta puolen tuottavat saksalaiset, myös tuo rouva de Staëlin niin suuresti ihailema Goethe, hänelle pettymyksiä. Mutta kun eräs ystävä väittää, ettei rva de Staël kykene ymmärtämään Goetheä, vastaa tämä: »Minä ymmärrän kaiken, mikä on ymmärtämisen arvoista, ja mitä minä en ymmärrä, sitä ei ole olemassa».
Tämä matka keskeytyy kuitenkin surullisesti. Rva de Staëlin jumaloitu isä kuolee 10 p:nä huhtikuuta. Constant rientää ystävätärtään vastaan Weimariin, jossa »ensimäiset hetket olivat järisyttäviä». Constant, joka jo vuosikausia on kirjeissään serkulleen ja tädilleen soimannut onnetonta luonnettaan siitä, ettei se löydä onneaan edes »parhaimman ja henkevimmän naisen» seurasta, vaikka tämä on »ainukainen olento korkealla yläpuolella muiden», eikä myöskään jaksa katkoa kahleitaan, on juuri ennen Saksan matkaa päättänyt erota. »Oltuani niin monta vuotta sidottu avioliittoakin ankarammin sitein kaipaan hengittää vapauden ilmaa», kirjoittaa hän. Mutta ratkaisevan hetken tullen jää hän taas tuon »mies-naisen» lumoihin, vaikkakin toinen nainen, muuan rouva Dutertre jo viittoo hänelle aviollisen onnen sulottarena. Niinpä on hän seurannut rouva de Staëlia retken alkupuolella Metziin, Frankfurtiin ja Weimariin ja jatkaa nyt matkaa hänen kanssaan Coppet'hen lohduttajana ja myötäkärsijänä. Rva de Staël suunnittelee Italian matkaa ja tästä toivoo Constant itselleen uutta vapautumisen tilaisuutta. Hänen päiväkirjassaan luetaan seuraavaa: »Kerrotaan, että rutto leviää Italiassa. Rouva de Staël ei voi matkustaa sinne, siis olen pakotettu jäämään tänne. Voi melkein sanoa, että maanpako, kuolema ja rutto ovat liittoutuneet pitämään minua kahlehdittuna. Kuinka olisin voinut jättää rouva de Staëlin kaksi vuotta sitten, kun hänet karkoitettiin maasta? Tai seitsemän kuukautta sitten, kun hän kadotti isänsä? Tai kuinka voin jättää hänet nyt, kun hän on luopunut matkastaan? Mitä voin kohtaloa vastaan!» Italian matkasta tuli kuitenkin tosi. Laadittuaan isästään muistokirjoituksen jätti rva de Staël suruhuoneen ja Lyonissa sanoivat rakastavaiset toisilleen jäähyväiset. Ainoastaan Schlegel seurasi mukana Italiaan.
Roomassa valmistettiin rva de Staëlille loistava vastaanotto ja Arkadinen Akatemia lausui hänet tervetulleeksi lukuisin sonetein. Lukuunottamatta runoilija Vincenzo Montia, joka seurasi Coppet'n linnanrouvaa Sveitsiin, eivät italialaiset erikoisemmin innostuta rva de Staëlia, yhtä vähän Italian luonto. »Jos ei yleinen tapa siihen velvoittaisi, en viitsisi avata ikkunaani edes ensimäistä kertaa nähdäkseni Napolin lahtea, jota vastoin voisin matkata kernaasti vaikka 500 peninkulmaa saadakseni keskustella jonkun nerokkaan henkilön kanssa, jota en tunne», sanoo hän itsestään.
V. 1805 kesäkuussa on hän jälleen Coppet'ssa ja kirjoittaa nyt kuuluisimman romaaninsa Corinnen. Se on intohimoisen lyyrillisyyden siivittämä autobiografinen ja järkeilevä tendenssiromaani ja samalla vertaileva tutkielma niistä eri kansallisuuksista, joihin rva de Staël on tutustunut. Toiminnan kehystänä on Englanti, jossa hän oli käynyt 12 vuotta sitten, ja Italia, josta hän juuri oli palannut. Aineksina käyttää tekijä omia kokemuksiaan ja tunteitaan, niitä hän erittelee ja määrittelee, puolustaen intohimon ja innostuksen oikeutta elämässä. Corinne on ihannekuva tekijästä, aivan kuin Delphine on todellisuuskuva hänestä hänen nuoruusajoiltaan. Corinne on astunut ulos kodin ahtaasta piiristä. Hänellä on miehen kanssa yhteistä ei ainoastaan taistelu ja intohimot, vaan myös maine ja nerous. Corinne on kaunis ja monipuolisen lahjakas, runoilija, maalaaja, näyttelijä, laulaja, kaikkea yht'aikaa. Hän on liikuttavan naisellinen ja sentään henkisesti paljon ylempänä sukupuoltaan. Hänellä on ranskalaisen »esprit» ja italialaisen loistava mielikuvitus, etelämaalaisen kuuma ja vilkas temperamentti ja pohjoismaalaisen melankolian surunsuoni sielussaan. Hänessä on onneen luodun lapsen tiedotonta, itsekästä ilomieltä ja sentään hän on hyvä, sanan parhaimmassa merkityksessä. Hän on improvisoija, viimeinen Italian ylevistä sibylloista, riemukulussa viedään hänet Capitoliumille seppelöitäväksi. Tällöin, elämänsä auringon korkeimmillaan ollessa, koettaa hän sitoa yhteen neron ja lemmen onnen, myrtin ja laakerin. Hän rakastuu. Ja pian muuttuu innostunut sibylla yhdeksi noista 19:nnen vuosisadan monista särkyneistä hengistä, jotka taistelevat onnestaan yhteiskunnan kanssa. Hän sortuu taiteilijakutsumuksensa ja rakkautensa ristiriitaan. Kirjan pääajatus tulee esille Corinnen mietteissä: »Miksi on nero onnettomuus? Miksi on se estänyt minua tulemasta rakastetuksi? Löytääkö Osvald muissa naisissa enemmän sielua, hellyyttä, enemmän henkevyyttä kuin minussa? Ei, hän tahtoo löytää vähemmän, sillä hän tahtoo olla sopusoinnussa yhteiskunnan kanssa. Minä tarkastelen joskus itseäni kuin vieras ikään ja säälin itseäni. Minä olin henkevä, suora, hyvä, jalomielinen, tunteellinen, miksi tämä kaikki kääntyy onnettomuudeksi? Onko maailma todella paha ja riistävätkö toiset ominaisuudet meiltä aseet kädestä, sensijaan että antaisivat meille voimaat» Lopulla on Corinne vain lemmentuskissaan kärsivä nainen, joka huudahtaa: »Jumalani, kuolema tai hänen rakkautensa!» Osvaldia sitovat kansalliset ennakkoluulot: jää kuolema. Mutta ennen kuolemaansa virittää Corinne vielä joutsenlaulunsa, jossa ilmenee ylväs kohtaloon alistuminen, kirkastunut rauha. Hän tunnustaa: »Kaikista sielunkyvyistä on kärsimyksen kyky ainoa, jonka olen viljellyt huippuunsa. Olisin täyttänyt tarkoitukseni ja ollut taivaan lahjojen arvoinen, jos olisin lyyrallani ylistänyt taivaallista hyvyyttä.»
Romaanin rakenne on huono, tilanteet pingoitettuja, sen tragiikka osaksi vanhentunutta ja tekijän käsitys nerollisuudesta kovin pintapuolinen. Mutta kaiken suursanaisen näytteille asettamisen alta kuuluu rehellisesti kärsivän sydämen ja täydellisyyteen kamppailevan ihmishengen tuskanhuuto. »Italian ja Englannin suhteen hän on usein oikeassa», näin arvostelee sitä Byron, »useammin vielä väärässä, mutta siinä, mikä koskee sydäntä, jolla on vain yksi kansallisuus eikä mitään isänmaata, ei hän erehdy juuri koskaan.»
Brandes nimittää Corinnea. runoelmaksi kansallisista ennakkoluuloista. Lordi Nelvillen ja kreivi d'Erfeuil'in hahmoissa ruoskii tekijä englantilaisten ja ranskalaisten luonnevikoja. Kun Oswald, puhuessaan Englannista, kysyy Corinnelta: »Kuinka olette voinut jättää tuon siveyden ja säädyllisyyden kotimaan ja valita tuon rappeutuneen Italian toiseksi isänmaaksenne»? vastaa Corinne: »Tässä maassa me olemme vaatimattomia, emme ylvästeleviä niinkuin englantilaiset, emmekä itsehyväisiä niinkuin ranskalaiset.» Kuvatessaan Oswaldia on tekijä muistellut Constantia, mutta yhdistänyt häneen myös piirteitä itsestään, isästään ja yleisestä englantilaisesta kansallisluonteesta, sentähden tämän luonnekuva onkin jonkin verran teoreettinen. Teoreettinen on myös kuva hänestä itsestään Corinnena ja kuitenkin niin kokonaan häntä itseään. Suhde Constantiin kuultaa läpi joka kohdasta. »Corinnen kanssa oli hänellä yhteistä ei ainoastaan Capitolium, vaan myös kärsimysten tuottama kuolema», sanoo rva de Staëlista kauniisti Sainte-Beuve.
Constant on tehnyt rva de Staëlille samanlaisen vastapalveluksen v. 1816 julkaisemassaan, syviä sielunpaljastuksia sisältävässä tunnustusromaanissaan Adolphe, joka juuri näihin aikoihin on kirjoitettu. Ellénore en toisintokuva rva de Staëlista, René'n hengenheimolainen, Adolphe taas tekijästä itsestään. Mutta rakkauden runous on tässä teoksessa vain muuttunut todelliseksi rakkauden psykologiaksi, jonka säälimättömässä ja alasrepivässä sielunerittelyssä tuntuu uudenaikaisen analyytikon julma, kaunistelematon ote. »Kaikki tulivuoret ovat vähemmän tultasyökseviä kuin tämä nainen», sellainen on Constantin mainesana ystävättärestään, ja tätä luonnepiirrettä tehostaa hän myös Ellénoressa. Hän on jonkunlainen nais-Werther, miestä vanhempi, kokeneempi, voimakkaampi, intohimoonsa sortuva, jollaisiksi Balzac myöhemmin kernaasti kuvaa sankarittarensa.
Omituista: Adolphen »sens moral» käy aivan yhteen Delphinen ydinajatuksen kanssa: yhteiskunta on liian voimakas, voi sitä naista, joka etsii tukea tunteesta, jota vastaan yhteiskunta aseistautuu!
Corinne ilmestyi v. 1807 yht'aikaa Parisissa ja Leipzigissä; siitä tuli tekijän eläessä kuusi painosta ja se innoitti m.m. Grillparzerin kirjoittamaan kuuluisan Sapphonsa. Tämä menestys vakiinnutti lopullisesti rva de Staëlin kirjallisen maineen. Tästä lähtien on hän koko Europan tunnustama runotar, toinen Corinne, Coppet'n ruhtinaallinen valtiatar.