Tuhansittain matkailijoita käy vieläkin katsomassa tuota Geneve-järven rannalla, tummien, metsäpeitteisten vuorten keskessä uinuvaa Coppet'n linnaa, joka puutarhoineen on säilynyt jotensakin samanlaisessa kunnossa, kuin mitä se oli kuuluisuutensa aikoina, ja joka mykkään juhlallisuuteensa kätkee niin paljon muistoja ja sielunsalaisuuksia. Ihana maanpaon paikka! Mutta pakolaiselle itselleen, jota alati vaivasi parantumaton »pääkaupunkitauti», se oli kidutuskammio, vaikkakin hän karkoittaakseen ikäväänsä täyttää talonsa vierailla. Silloin vasta kävi ero Parisista rva de Staëlille todelta sietämättömäksi, kun se muuttui pakolliseksi. »Ei kukaan voi kuvitellakaan, mitä on maanpako», kirjoittaa hän, »se on satapäinen onnettomuuden lohikäärme.» Itse linnanrouva lieneekin ollut ainoa, joka ei viihtynyt Coppet'ssa.
Ruvetessaan poliisivoimalla taistelemaan kynää ja sanaa vastaan ja ajaessaan maanpakoon Ranskan voimakkaimman ja lahjakkaimman naisen oli Napoleon sangen huonosti laskenut tämän toimenpiteen seuraukset. Sensijaan että jännitys hänen ja rva de Staëlin välillä omassa maassa olisi jäänyt jonkinlaiseksi nurkkakuntaiseksi kysymykseksi, saavutti se nyt kansainvälisen kantavuuden. Maanpako on aina antanut siivet kirjailijan maineelle, vielä enemmän tässä tapauksessa, jossa Europan itsevaltiaan raakamaisesti vainoama kirjailija oli nainen. Rva de Staël edustaa tästä lähtien ikäänkuin toista valtiomahtia Europassa.
Coppet'ssa on useinkin mitä kansainvälisin yleisö. Siellä majailee maanpakolaisia, vierailee ruhtinaita ja runoilijoita eri maista. Rva de Staëlin tavallisimpaan seurapiiriin kuuluvat, paitsi Constantia ja Schlegeliä, jotka lukeutuivat kuin kotiväkeen, mutta jotka siitä huolimatta eivät voineet sietää toisiaan, hänen vanha ystävänsä Montmorency, historiankirjoittaja Sismondi, kirjailija Bonstetten, runoilijat Monti, Zacharias Werner, Oehlenschläger, näyttelijä Talma, Preussin prinssi August ja rva Récamier ihailijaparvineen. Rva de Staëlilla oli ihailtavassa määrässä kyky yhdistää mitä erilaisimpia aineksia. »Kaikki nuo miehet hänen ympärillään», kirjoittaa Zacharias Werner Saksaan, »eivät ole muodostamassa häntä, kuten Saksassa väärin luullaan, päinvastoin saavat he häneltä yhteiskunnallista kasvatusta.» Elämä Coppet'ssa on sangen omituista ja epäsäännöllistä, jouteliasta ja työteliästä yht'aikaa. Tärkeintä kaikille näyttää olevan filosofinen keskustelu, lausuminen, näytteleminen. Rva de Staël itse, joka jo nuorena äitinsä salongissa on oppinut lausuntoa näyttelijätär Claironilta, on etevä, mukaansatempaava näyttelijätär ja esiintyy mielellään suurissa traagillisissa pääosissa. Myöskin arkiseurustelussaan pukeutuu linnanrouva näyttämöllisen koristeellisesti. Hänen hiuksiaan kiertää turbaania muistuttava päähine, hartioilla on antiikkinen poimuviitta ja kädessä jokin pikku esine, lehvä, viuhka, hopeinen kynäveitsi tai paperileija, jolla hän leikittelee puhuessaan. Palvelijan on ruokapöytään aina asetettava tuore, viheriä oksa hänen lautasensa viereen. Havainnollisimman kuvan hänestä antanee Gérardin v. 1821 muistista maalaama muotokuva, jossa rva de Staël esiintyy kaikkine näine tunnusmerkillisine lisäntöineen, kauniit, täyteläiset käsivarret ja rinta paljaina. Mielivaltaisemmin runollinen on varmaan rva Vigée Lebrunin v. 1807 maalaama muotokuva rva de Staëlista Corinnana lyyra kädessä.
Kirjallista työtä tehtiin Coppet'n huvilinnassa ahkerasti. Väliin saattoi joka nurkassa olla joku teosta kirjoittamassa. Työkyvyssä vei kuitenkin emäntä itse voiton kaikista vieraistaan. Kirjoituspöytiä ei ollut. Vasta Corinnen jälkeen sai rva de Staël oikean kirjoituspöydän. Sitä ennen käytti hän vain pientä sahviaanikantista, polville asetettavaa tukisalkkua, jossa hän piti käsikirjoituksiaan ja kirjevaihtoaan ja jota hän kuletteli mukanaan huoneesta toiseen.
Kaikkien seuravelvollisuuksiensa ohella ei rva de Staël laiminlyönyt lastensakaan kasvatusta. Hän oli erinomainen äiti, niinkuin hän oli hellä tytär ja uskollinen ystävä. Lapset olivat intohimoisesti kiintyneitä äitiinsä. Rva de Staël ei tahtonut lapsistaan omaa kaikuaan, hän oli heidän ystävänsä ja hänellä oli oma sisäinen tapansa kasvattaa heitä, joka herätti heissä rajatonta luottamusta ja kunnioitusta. »Jos teette väärin» saattoi hän sanoa heille, »en ole siitä vain surullinen, vaan tunnen sen olevan omaa syytäni.» Tämä jalo itsesyytös kannusti lapsia koettamaan parastaan. Vaikkakin he elivät tässä alituisessa epäjärjestyksessä ja tekivät mitä heitä halutti, kukin taipumuksiaan noudattaen, oppivat he kuitenkin yhtä ja toista, etupäässä kieliä, musiikkia, piirustusta, kirjallisuutta, metafysiikkaa. Mitä neulaan tulee, niin sellaista ei liene löytynyt koko talossa. Äitinsä lempilapsen, suloisen, enkelimäisen Albertinen naisellisia hyveitä ei tämä puutos kuitenkaan himmentänyt. Hän oli pieni, mallikelpoinen olento, ainoa maailmassa, joka ei koskaan tuottanut rva de Staëlille muuta kuin iloa. Pojista ei tullut mitään erikoista, heissä oli jotakin sammunutta, kuten tulisieluinen äiti murhemielin huomautti Schlegelille. Albert kuoli jo v. 1813 kaksintaistelussa Ruotsin Pommerissa.
Talvella v. 1807—1808 matkustaa rva de Staël Schlegelin seurassa uudestaan Saksaan sen kansallissielua tutkimaan, joka tutkimus edellisellä kerralla jäi kesken. Hän suunnittelee nyt suurinta voimannäytettään: tyhjentävää teosta Saksanmaasta. Tällä kertaa hän ulottaa matkansa aina Wieniin asti.
Mutta ei työ eivätkä matkat voi lauhduttaa hänen kalvavaa Parisi-kaihoaan. Hän ponnistelee herkeämättä päästäkseen takaisin Ranskaan. Wienistä pitäin hän kirjoittaa Talleyrandille: »Te kirjoititte minulle 13 vuotta sitten Amerikasta: 'Jos minun täytyy olla täällä vielä vuosi, niin kuolen.' Minä voisin sanoa samaa, minä menehdyn täällä.» Napoleon on heltymätön. Tammikuussa v. 1808 tapahtuu hänen ja August de Staëlin välillä seuraavanlainen keskustelu: — Missä on äitinne? — Wienissä, Sire, tai ainakin juuri lähdössä sinne. — No, siellä hän on oikealla paikallaan ja saa olla tyytyväinen. Siellä hän oppii saksaa. Äitinne ei ole paha, hän on hyvin älykäs, erinomaisen älykäs, mutta ei mitään kuria!
Myöskin ruhtinas Metternich koettaa myöhemmin ajaa rva de Staëlin asiaa, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Keisari on järkähtämätön mielipiteessään: »En tahdo häntä Parisiin», sanoo hän. »Jos rva de Staël olisi rojalisti tai tasavaltalainen, ei minulla olisi mitään sitä vastaan. Mutta hän on une machine à mouvement, joka panee salongit liikkeelle. Vain Ranskassa on sellainen rouva peloittava ja tänne en tahdo häntä.»
Rva de Staël saa siis palata kauniisti takaisin Sveitsiin ja täällä odottaa häntä ankara isku: Benjamin Constant on mennyt naimisiin!
Tämä yllättävä tapa pelastautua rakkautensa orjuudesta, johon Constant rva de Staëlin poissa ollessa oli turvautunut, ei kuitenkaan ollut aivan odottamaton. Viimeiset vuodet olivat olleet ylen myrskyisiä rakastavien elämässä. Rva de Staël oli kyllä edelleen syvästi kiintynyt Constantiin, mutta hänellä oli samalla toisia tilapäisiä harrastuksia ja ihastuksia, jotka aina olivat etualalla, eikä hän tahtonut sitoa itseään. Constant ei myöskään voinut elää ilman rva de Staëlia, mutta samalla oli hän salaisessa kirjevaihdossa rva Dutertren kanssa ja, etenkin tuskastumisen hetkinään, erittäin heikko tämän nuoruuden rakkautensa esineen, syntyisin Charlotte von Hardenbergin suloille, tämä kun lisäksi oli valmis luopumaan toisesta avioliitostaan liittyäkseen Constantiin. Saatuaan vihiä tästä asian käänteestä joutuu rva de Staël pois suunniltaan. Hän heittäytyy Constantin jalkoihin, lupaa mieluummin naida kuin kadottaa hänet, tai tappaa itsensä. »Mikä raivotar», huudahtaa Constant päiväkirjassaan, »taivas varjelkoon meitä toisistamme!» He pitävät keskenään hirvittäviä kohtauksia, joihin, kuten eräs silminnäkijä todistaa, »kaksi nerokasta ihmistä käytti enemmän henkevyyttä kuin mitä Jumala vielä koskaan kenellekään kuolevaiselle on antanut toistensa kiusaamiseksi», ja — sopivat jälleen. Joku henkevä ja hieno käänne keskustelussa vain, ja sotaiset puolet rauhoittuvat, rakastuvat toisiinsa jälleen, viettävät hetkisen sulassa sovinnossa ja sopusoinnussa, alkaakseen vähän ajan päästä epätoivoisen murhenäytelmänsä uudestaan.