Peläten rva de Staëlin vihaa ei Constant ensin uskaltanut tehdä avioliittoaan julkiseksi. Hän oli pahemmassa kuin pulassa. Charlotte vannoi myrkyttävänsä itsensä, ja lienee tehnytkin itsemurhan yrityksen, jos Constant ei luopuisi rva de Staëlista antamalla uuden avioliittonsa kaikkien tiedoksi. Toiselta puolen uhkasi rva de Staël iskeä tikarin sydämeensä, jos se tapahtuisi. Vihdoin tehtiin sellainen sopimus, että rva de Staël kirjoittaisi rva Constantille, täten osoittaen tunnustavansa avioliiton, mutta että se tehtäisiin julkiseksi vasta 3 kuukautta sen jälkeen, kun rva de Staël oli lähtenyt Amerikaan. Constant lähetti vaimonsa matkoille ja jäi itse Coppet'hen kuten ennenkin. Rva de Staëlin Amerikan matkasta ei tullut mitään ja Constantin avioliitto vakiintui vähitellen muuttamatta kuitenkaan oleellisemmin hänen ja rva de Staëlin suhdetta.
Sydämen myrskyt eivät heikontaneet rva de Staëlin älyllistä voimaa eivätkä hänen työkykyään, pikemmin päinvastoin. V. 1810 ilmestyy teos »Saksanmaasta», De l'Allemagne, jota yleensä sekä sisällön että muodon puolesta pidetään rva de Staëlin parhaimpana tuotteena. Tämä vankka tutkimus, jossa tekijä ensi kerran kokonaan itse hukkuu aiheeseensa, unohtaa oman personallisuutensa, on rva de Staëlin kypsyysnäyte, hänen kirjallisen maineensa kestävin kulmakivi ja hänen tärkein lisäyksensä Ranskan kulttuurikehitykseen. Se on kirjoitettu harvinaisen joustavalla älyllisellä ymmärtämyksellä, lämpimällä inhimillisellä myötätunnolla, lahjomattomalla puolueettomuudella ja totuudenrakkaudella ja todistaa se tekijänsä ihmeteltävää henkistä uudestisyntymisen kykyä. Hän koskettelee tässä teoksessa osittain samoja asioita kuin tutkielmassaan »Kirjallisuudesta», mutta uudella tavalla. Hän, XVIII:n vuosisadan valistusfilosofian kasvatti, rikkoo suhteensa siihen ja asettuu romantiikan, sielun ja luonnon runouden lipunkantajaksi klassillisuutta ja yhteiskunnallista salonkikultuuria vastaan. Pohjoismainen rotuhenki edustaa romantiikkaa, eteläinen klassillisuutta, se on nyt hänen määritelmänsä. Ranskan keisarivallan muodollista makua ja aineen kulttia vastaan hän asettaa Saksan spiritualismin, sen idealistisen filosofian ja sen syvän mielikuvitus- ja aaterikkauden, mikä sen runoudessa ilmenee, innostuksen säännöistä vapauttavan voiman. Goethe, Schiller ja Shakespeare ovat näytelmäkirjallisuuden esikuvalliset nimet. Myöskin Wieland, Klopstock, Lessing, Winckelman ja Kant saavat oman lukunsa tässä teoksessa, joka jakautuu neljään pääosaan: 1) Saksasta ja saksalaisista, 2) Taiteesta ja kirjallisuudesta, 3) Filosofia ja siveyskäsitteet, 4) Innostuksen uskonto.
Kun ajattelee, että rva de Staël teki tämän valtavan yleiskatsauksen ilman sanottavia lähdekirjoja, ainoastaan oman terveen arvostelukykynsä ja kirjallisten tuttavuuksiensa pohjalta, täytyy ihmetellä sitä sattuvaisuutta, millä hän näitä outoja ihmisiä ja aihepiirejä käsittelee. Vieläkin ovat luvut Schilleristä, Goethestä, Wallensteinista, joka samoihin aikoihin ilmestyi ranskaksi Constantin kääntämänä, erittäin mielenkiintoisia, hyvin ymmärrettävistä virheistään huolimatta. Goethekin antoi suuren tunnustuksen tälle teokselle, joka paljon avarsi ranskalaisten kaunotaiteellista näkökulmaa ja suuressa määrin auttoi kumoamaan kansallisia ennakkoluuloja ja kaatamaan sitä Kiinan muuria, mikä oli Saksan ja Ranskan välillä.
Mutta oli olemassa eräs, jolle nämä uudet näköalat ja tämä ylistyslaulu voitetusta ja halveksitusta Saksanmaasta eivät olleet mieleen, ja se oli Napoleon. Hän julmistui, toimi itse sensorina, takavarikoi koko painoksen, 10.000 kpl, ja hävitytti sen, ennenkuin sitä oli ehditty yhtään myydä. Toinen painos ilmestyi vasta v. 1813 Lontoossa. Kirje, jonka poliisiprefekti Savary sen johdosta kirjoitti rva de Staëlille, on kuvaava: »Te ette saa kirjanne kohtaloon pitää syynä sitä seikkaa, ettette siinä ole maininnut keisaria; se olisi erehdys, hänelle siinä ei olisi mitään kylliksi arvokasta sijaa. Mutta teidän karkoituksenne on luonnollinen seuraus siitä suunnasta, jota viime vuosina olette yhtä mittaa seuranneet. Minusta tuntuu, että ilma tässä maassa ei ole teille sopiva, emmekä me onneksi ole vielä joutuneet niin ahtaalle, että meidän tarvitsisi etsiä esikuvia niistä kansanheimoista, joita te ihailette. Teidän viimeinen teoksenne ei ole ranskalainen.»
Aivan jälkiä jättämättä eivät elämän kovat kohtalot sentään olleet vierineet tämän tarmokkaan naisen ylitse, joka juuri vaikeimpina hetkinään nousee henkisen voimansa huipulle ja maineensa kukkuloille. Monet merkit osoittavat hänessä jo tähän aikaan suurta sisäistä väsymystä. Voisi sanoa, että hän jo oikeastaan on murtunut, ellei tämä murtuminen samalla kehittäisi hänestä esiin uusia, syvempiä, vähemmän loistavia, mutta siveellisesti arvokkaampia ominaisuuksia, nöyrää ja ylevää hartautta, joka on ollut hänelle vierasta hänen voimansa päivinä. Niin, jos on totta, että »talttunut rva de Staël ei ollut enää oikea rva de Staël», niin oli hän viimeiset elinvuotensa, v. 1811:n jälkeen, outo itselleen.
Isänsä kuolemasta alkaen oli rva de Staëlia vaivannut unettomuus, joka vuosien mittaan vain yltyi ja jota hän turhaan koetti lääkitä yhä suurentuvilla opiumi-annoksilla. Sielulliselle sairaudelleen etsi hän apua uskonnollisesta maailmankatsomuksesta, joka hiljalleen teki hänessä työtään. Chateaubriand oli monesti pahoitellut sitä, että rva de Staël etsi filosofiasta sitä, mitä hänen olisi pitänyt etsiä uskonnosta: »Kuinka voisi filosofia parantaa sielunne murhemieltä?» Voiko erämaata hedelmöittää erämaalla?» Nyt tulee todellakin uskonto rva de Staëlin lohduksi ja taltuttaa vähitellen tuon läpi elämänsä pyörremyrskynä syöksyneen sielun. Sen väkivaltainen myllerrys tyyntyy, alistuu rajoihinsa, joista se ei ole koskaan ennen tahtonut tietää mitään. Yksilöllisen onnen-etsinnän papittaresta muuttuu rva de Staël itsensä unohtamisen ja uhraamisen, kärsimyksen opin hiljaiseksi tunnustajaksi. Hänestä tulee toisin sanoen kristitty, tosin kristitty ulkopuolella kaikkia kirkkoja ja uskontunnustuksia, mutta kuitenkin sen suuren ja salaisen yhdyskunnan jäsen, jolle ristin symbooli ja epäitsekkään rakkauden käskyt ovat muuttuneet eläväksi todellisuudeksi. Viimeiset vuotensa käy hän Damaskuksen kautta kohti sisäistä kirkastustaan. Iankaikkisempi, jumalallisempi ainesosa voittaa hänen sielussaan yhä enemmän alaa. Hänelle alkaa aueta perspektiivi siihen, jota ei voi selittää, ymmärtää, mitata, hän muuttuu nöyräksi ja äänettömäksi suuren tuntemattoman edessä. Pieni kajastus siitä ikuisemmasta runoudesta, jonka sielua hän turhaan parhaan ikänsä oli ajanut takaa liian suursanaisin ja melskeisin näytöksin, ehtii vielä hieman kirkastaa hänen elämän-iltaansa. Hän suunnittelee teosta siitä, miten elämä kasvattaa sielua, L'éducation de l'âme par la vie, johon tutkielmaan nähden kaikki hänen entinen tuotantonsa olisi vain kokeita ja pirstaleita. Tämä kirja jäi kirjoittamatta, mutta viimeinen osa »Saksanmaasta» ja v. 1813 Ruotsissa ilmestynyt kirjanen »Mietelmiä itsemurhasta» kantavat jo tämän syventyneen ja kirkastuneen elämänkäsityksen leimaa.
Luulisi nyt, että tämä kovia kokenut nainen, jonka tielle jo vanhuus heittää keveitä varjojaan, elämän niukkojen onnenmahdollisuuksien virvatulista selvinneenä, uuden vakaumuksensa tukemana, olisi vihdoin päässyt ulkonaisen kohtalonsakin herraksi, todellisen viisaan rauhaan. Mutta ei! Vaikka hän hyvin tietää, että elämä maan päällä ei ole muuta kuin ainaista alkamista (»Il n'y a sur cette terre que des commencements»), uskaltaa hän vielä alottaa uudestaan. Vielä soittaa nuoruus-unelmien uponnut kello noidanlauluaan hänen sydämessään ja sitä kuunnellakseen panee hän vieläkin kerran sisäisen rauhansa ja vapautensa ja ulkonaisen maineensa alttiiksi. Ei kukaan ollut niin herkeämätön tekemään typeryyksiä kuin tuo viisas rva de Staël. Tehtyään varhaisessa nuoruudessaan tuhman avioliiton tekee hän elämänsä lopulla vielä naurettavan naimiskaupan. Hän, 45 vuotias nainen, menee naimisiin 22 vuotiaan poikasen kanssa. Tämän tragikoomillisen tapauksen kulku on seuraava:
V. 1810 oli rva de Staël ottanut lääkärinsä sukulaisen ja poikiensa koulutoverin, nuoren aliluutnantti Jean de Roccan, joka oli haavoittunut Espanjassa, luokseen virkistymään. Nuorukainen rakastui häneen silmittömästi, niin sokeasti kuin ei vielä kukaan ennen, ja vanhentuvan, yksinäistyvän naisen äidillinen hellyys ja hellyyden kaipuu ei hennonut torjua pois tätä vilpitöntä tunnetta. Saadakseen rakkautta oli rva de Staël aikaisemmin elämässään antanut sydämensä pantiksi luonteettomille miehille, nyt hän lopuksi myöntyy lempimään itseään henkisesti heikompaa. »Ah, la parole n'est pas son language», sanoi rva de Staël kerrankin sydäntäsärkevän suojelevasti, kun Rocca oli lausunut jonkun typeryyden. »Se soi kuin tuskanhuuto tomppelia rakastavan henkevän naisen suusta», huomauttaa eräs hänen ystävättäristään. Ehk'ei Rocca kuitenkaan ollut niin henkisesti mitätön kuin miksi hänet yleensä leimattiin, Byron esim. antaa hänen lahjoistaan hyvin suosiollisen lausunnon, mutta ero heidän välillään oli joka tapauksessa liian tuntuva. Luullaan, että heidät vihittiin salaiseen avioliittoon v. 1811. Rva de Boignen muistelmateoksen mukaan olisi tämä tapahtunut vasta rva de Staëlin kuolinvuoteella ja silloinkin hänen tyttärensä, silloisen herttuatar de Broglien, hartaista pyynnöistä, senjälkeen kun tämä oli saanut tietää lapsen, Louis-Alphonse Roccan olemassaolosta. Oli miten oli, ainakin pidettiin avioliitto, samoin lapsen syntyminen v. 1812, visusti salassa, vaikka Napoleonin poliisikin entistä tarmokkaammin nuuski pienimpiäkin varomattomuuksia vahingoittaakseen uhriaan.
Rooman kuninkaan syntyessä kehoitti Geneven prefekti rva de Staëlia käyttämään tilaisuutta hyväkseen lepyttääkseen Napoleonia ja kirjoittamaan jotakin juhlatapauksen johdosta. »Minä toivotan hänelle hyvää imettäjää», vastasi tuo parantumaton niskuri.
Nyt yltyi vaino entistä uhkaavammaksi. Napoleon iski rva de Staëlin arimpaan kohtaan: hän karkoitti pois Coppet'sta kaikki hänen ystävänsä, eristi hänet autioon yksinäisyyteen maatilalleen, josta hän ei saanut poistua 2 peninkulmaa etäämmälle. Coppet ei enää ollut vankityrmää parempi eikä varmempi paikka. Silloin päätti rva de Staël paeta. Viuhka kädessä, ilman pienintä matkalaukkua ajoi hän eräänä kauniina päivänä ulos huvipuistonsa portista. Kekseliäisyydellään ja varovaisuudellaan onnistui hänen tuhansien vaikeuksien ja vaarojen halki salaa pujotteleida Napoleonin poliisiketjun läpi Wieniin.