Rynnistys Venäjää vastaan oli jo alkanut ja tällä rva de Staëlin viimeisellä Europan kiertueella, joka Wienistä jatkui Pietariin, sieltä Suomen kautta Tukholmaan ja edelleen Lontooseen, oli pääasiassa suurpoliittinen luonne. Vaikutusvaltaisine hovituttavuuksineen ei rva de Staël ollut Napoleonille mikään vähäksyttävä vastavoima. Hänen tarkoituksensa oli saada Ruotsi ja Venäjä liittymään yhteistoimintaan sortovaltiasta vastaan, ja luullaan, että Aleksanteri I:n ja Ruotsin perintöprinssin Karl Johanin valtiollinen neuvottelukokous Turussa syksyllä v. 1812 oli hänen työtään. Myöskin Bernadottella oli tärkeä sija hänen suunnitelmissaan. Kuitenkaan ei viha Napoleonia vastaan eksyttänyt häntä edesvastuuttomiin tai epäisänmaallisiin valtiovehkeilyihin. Hän oli vilpitön isänmaanystävä ja vapisi todella ratkaisun edessä. »Jos Bonaparte voittaa, on vapaus mennyttä, jos hän tulee lyödyksi, on kansallinen itsenäisyys menetetty», huokaa hän. Ja kun eräs englantilainen ministeri syksyllä v. 1813 kysyy häneltä, mikä ratkaisu olisi hänelle mieluisin, vastaa hän: »Että Napoleon voittaisi ja kuolisi.»
Kohtalon ivaa on, että Europan silloinen sotakartta viitoittaa sen hehkuvimman vapaustaistelijattaren askeleet Venäjän itsevaltiaan tsaarin luo. Aleksanteri I ottaa suurin kunnianosoituksin vastaan kuuluisan kirjailijattaren, jonka kirjallista merkitystä Venäjän sivistymätön seurapiiri ei tosin osaa arvostaa, mutta jonka kulissien takainen toiminta yhteistä vihollista vastaan on erinomaisen tervetullutta.
Tästä retkestään Venäjän halki, Kiovan, Novgorodin ja Moskovan kautta Pietariin kertoo rva de Staël muistelmissaan Dix années d'exil (»Kymmenen vuotta maanpaossa»), jotka ilmestyivät vasta hänen kuolemansa jälkeen. Hän tekee siinä selkoa m.m. venäläisestä kansallisluonteesta, tavoista ja luonnosta, ja teoksen viimeisessä luvussa kuvaa hän myös vaikutelmiaan läpikulkumatkaltaan Suomessa. Tämä kohta on tietenkin suomalaiselle lukijalle mielenkiintoisin, samalla kun se on arvokkaana lisänä niihin tuiki niukkoihin mainintoihin, mitä Suomesta tavataan sen ajan europalaisessa kirjallisuudessa. Melkein kaikki nämä maininnat ovat jonkinlaisen arktisen pakkomielteen sanelemia ja vahvasti Ossianin laulujen sumupitoisuudella kyllästettyjä. Turhaa on odottaa, että rva de Staël esiintyisi harhaluulojen särkijänä juuri luonnonkuvauksen alalla, joka on hänen heikoin puolensa. Suomen syys-aurinko ei niin lyhyessä ajassa ehtinyt hälventää hänen silmistään Ossianin haamuja. Hänkin näkee täällä sumua. Tosin kyllä vähän muutakin; rva de Staëlin havainnot ovat seuraavanlaisia: Pietaria ympäröivien rämeiden ja tasankojen asemesta näkyy täällä vuoriakin, mutta luonto on yksitoikkoinen, metsät pelkkää koivu- ja mäntypuuta. Heti huomaa tulleensa toiseen maahan ja toisen rodun keskelle, joka kokonaan eroaa slaaveista. Suomen kielellä ei ole mitään yhteyttä ruotsin kanssa, mutta ulkomuodoltaan suomalaiset muistuttavat germaaneja. Heidän hiustensa, samoin ihonsa väri on vaalea. Vaikeudet antavat pohjoismaisille ihmisille lujuutta ja estävät heitä vajoamasta laiskuuden paheisiin. Tavat ovat puhtaat. Etenkin pappilat ovat vieraanvaraisia ja suloisia levähdyspaikkoja. — Sensijaan saa Suomen ainoa sivistysahjo Turku hyvin vähän luokse houkuttelevan selostuksen osakseen. Sen yliopistossa kyllä yritetään hieman henkistä viljelystä saada alulle, »mutta sudet ja karhut ovat niin läheisiä naapureita talvella, että ihmisten koko ajatusvoima vaaditaan siedettävän olotilan luomiseen.» Purjehdus Ahvenanmeren yli Ruotsiin kauhisti häntä myös ja oli osaltaan omiaan antamaan yllykettä näille hänen kaameille pohjanperä-kuvitelmilleen.
Paitsi Tukholman valtiolliset merkkihenkilöt, ottivat myös sen kirjalliset piirit Coppet'n linnanrouvan hoviseurueineen suurella ihastuksella ja uteliaisuudella vastaan. Fosforisteille olivat rva de Staël ja Schlegel kokonainen elämys. Koko talven on tämä aikansa eniten ylistetty ja paneteltu nainen, »salonkien Minerva», tyttärineen Tukholman hienon seuramaailman ja juhlien keskipisteenä. Ihaillaan, ivataan ja matkitaan hänen tapojaan ja pukujaan, hänen omituista personallisuuttaan, tuota turbaania, jossa »koko hänen neronsa oli ikäänkuin nyytissä», noita kuninkaallisia aamuvastaanottoja, jolloin hän musteeseen töhrittynä, kynä kädessä, kampaamattomana, hoiti vieraitaan vuoteesta pitäin, noita loisteliaita draamallisia iltoja, joissa rva de Staël ja Albertine esiintyivät Athalie'na ja Iphigénie'na. Poliittisia tarkoitusperiään ei rva de Staël myöskään unohtanut. V. 1813:n alussa lähetettiin Tukholmasta, vaikka Hampurin painoleimalla varustettuna, maailmaan Napoleonin vastainen lentokirjanen »Sur le système continental», rva de Staëlin ja Schlegelin yhteistoiminnan tuloksena.
Kaikkien sovinnaisten tuttavuuksien ohella oli rva de Staëlilla ilo tavata Tukholmassa vanha ystävänsä Brinkman, tuo entinen lähetystön sihteeri Parisin ajoilta, jolla oli syvempi ote rva de Staëlin luonteeseen kuin yleensä ihmisillä. Kirjeissään kreivitär Martina von Schwerinille, »Ruotsin rouva de Staëlille», antaa hän rva de Staëlin Tukholmassa olon aikana ystävättärestään mitä hienoimman ja kauneimman sielunkuvauksen. Hän oli niitä harvoja, jotka todella tunsivat rva de Staëlin, jotka tiesivät, että hän ihannoi kaikki ja kaiken, mitä hän itselleen toivotteli, jotta se olisi hänen sielunsa kaipauksen vertaista, että, »miten elämä häntä heittelikin, hänellä aina oli kasvot aurinkoon päin».
27 p. toukok. v. 1813 kirjoittaa Brinkman: »Corinna matkusti tänään ja minä lähetän hurskaita rukouksia taivaalle hänen onnellisen matkansa puolesta, sitäkin levottomampana, kun hänen matkavaununsa on valtava ja kuormattu kuin Noakin arkki.»
Myöskin Englannissa loistelee rva de Staël seuraelämän tähtenä niittäen hyvin ansaitsemaansa kunniaa »Saksanmaasta» ja ansaitsematonta halveksintaa Roccasta, jonka epämääräinen asema herättää kiusallista huomiota. Byron nimittää häntä julkisesti »herra rakastajaksi».
Sillä välin on Constant kuolla ikävään »kiltin Charlottensa» kanssa Saksan pikkukaupungeissa, joissa hän koettaa tappaa aikaa työllä, kirjoittamalla teosta »uskonnosta, sen synnystä ja kehityksestä.» Rva de Staëlin kanssa on hän koko ajan kirjevaihdossa, ja Constantin kirjeet ovat »intohimoisempia kuin vanhaan aikaan.»
Kesällä v. 1814 palaa rva de Staël Coppet'hen ja seuraavana syksynä vihdoin tuohon niin kauan ja palavasti ikävöimäänsä Parisiin. Mutta kaikki on toisin kuin ennen. Ja nähdessään nyt Napoleonin vallan murtajat täällä, itse Ranskan sydämessä, tuottaa se hänelle sietämätöntä tuskaa. Hän itsekään ei ole enää entisellään. Hänen ystävänsä panevat merkille, että hän on surullinen, kalpea ja laiha. — Viimeisen lapsensa syntymän jälkeen ei hänellä enää ole ollut tervettä päivää. Talven 1816 viettää hän heikontuneen terveytensä vuoksi Italiassa, jossa hän ilokseen saa nähdä tyttärensä solmiavan avioliiton todella rakastamansa miehen kanssa, onni, jota hän aina on tälle toivotellut. Albertinen avioliitto herttua de Broglien kanssa aiheuttaa Constantin ja rva de Staëlin välille erinäisiä raha-asiaselkkauksia, jotka kuitenkaan eivät enää syvemmältä järkytä heidän ystävyydeksi tyventyvää suhdettaan. Seuraavana kesänä kirjoittaa rva de Staël Coppet'sta Constantille kirjeen, jossa hän valittaa voimiensa uupumista ja ennustaa, että hänen elämänsä ei enää ole oleva pitkä: »Mutta minä panen arvoa sille, sentähden että se nyt on onnellinen, ja minä suren vain sitä aikaa, jonka onnettomuus on minulta riistänyt.»
Sisäinen vaisto veti häntä Parisiin kuolemaan. Hän taistelee sankarillisesti hiipivää paralysiaa vastaan. Hän ottaa innokkaasti osaa seuraelämään aivan kuin ennenkin, seuraa valppaasti kirjallisuutta ja politiikkaa, avaa salongin, jossa erilaiset puolueet, yhteiskuntaluokat ja mielipiteet risteilevät, aivan kuin hänen nuoruutensa loistoaikoina. Helmikuussa hän herttua Decazes'in luona saa ankaran taudinkohtauksen ja senjälkeen alkaa halvaantuminen, joka oli tekevä lopun hänestä. Mutta yhä vieläkin hän »ottaa vastaan», pitää päivällisiä, keskustelee isänmaan vapaudesta ja filosofisista ongelmista, kun sairaus vähänkin helpottaa. »Varmaankin on se taivaan rangaistus, että maailman toimeliaimman ihmisen näin täytyy muuttua kiveksi», huokaa hän. »Isäni odottaa minua toisella rannalla», sanoo hän myös usein.