"— — Inkeri, sinä minun sieluni päivänpaiste, minun henkeni morsian! Saanhan kutsua sinua siksi? Minä tiedän, että olet se, vaikka ei meidän välillämme koskaan ole ollutkaan puhetta rakkaudesta. Me ymmärrämme toisemme ilman sanojakin. Miten ihanaa se on! Tähän saakka olen saanut käydä aina yksin ja sisällisesti orpona. Siksi kunnes sinä tulit, Inkeri — —"
Laulajatar laskee kirjeet pois kädestään ja katsoo hämmästyneenä
Inkeriin.
Tämän kasvoilla on entinen, rauhallisesti uneksuva ilme.
— Mitä ihmettä, aiotko mennä naimisiin näin monen kanssa!
— En kenenkään kanssa, vastaa Inkeri hiljaisesti.
— Mutta rakastat sentään näin monta?
— Ei voi rakastaa muuta kuin yhtä…
— Ketä heistä siis rakastat?
— En ketään heistä.
— Ja olet sentään uskotellut rakastavasi heitä?