— Niin, se on hyvin kummallista. Ei kukaan tiedä koko asiasta. Eikä hän olekaan suomalainen. Hän on venäläinen, mutta hänen äitinsä on italialainen. Upseeri. Hyvin kaunis ja hyvin musta… Siitä on jo niin kauan sitäpaitsi. Neljä vuotta… Olin Savonlinnassa kylpemässä ja hän oli myös siellä. Me olimme paljon yhdessä, ja me tanssimme ja soutelimme ja…
Inkeri puhuu katkonaisesti ja pysähdellen. Hänen sormensa leikittelevät hermostuneesti pienellä paperiveitsi-sapelilla, joka riippuu hänen kaulaketjussaan.
— Tämäkin on häneltä, hän jatkaa. Säilytän sitä kuin taikakalua. Sillä minulla on tunne siitä, että jos sen kadotan, en löydä häntä enää koskaan. Voi, hän on sodassa! Hän etsii kuolemaa. Minä tiedän sen.
Inkerin silmät täyttyvät kyynelillä.
— Rakastatko sitten yhä vielä häntä? laulajatar kysyy.
— Ikuisesti, vastaa Inkeri hartaasti. Minun täytyy nähdä hänet vielä kerran. Sentähden ainoastaan lähdin matkallekin. Tahdoin päästä häntä lähemmäksi. Ja kun kuulin, että hän oli lähtenyt Italian sotaan, sairastuin…
Inkeri vaikenee, hymyilee salaperäisesti.
— Se oli minun sotajuoneni. Minulle tuli vastustamaton halu lähteä häntä etsimään. Minulla oli paha omatunto. Jos hän kaatuu, on se minun syyni. Minä olen tappanut hänet, sillä minä hylkäsin hänet.
— Et siis silloin vielä tiennyt rakastavasi häntä niin syvästi?
— Tiesin sen liiankin hyvin.