— Mutta hänen kansallisuutensa vuoksi et tahtonut näyttää sitä?
Inkeri katsoo laulajattareen suurin, ihmettelevin silmin, ikäänkuin ei olisi käsittänyt hänen sanojaan. Hän pudistaa päätään pehmeästi ja vajoaa ajatuksiinsa. Mutta laulajattaresta tuntuu, ettei hän ajattele mitään. Hän on vain kaukainen ja kaunis kuin muinaistaru. Ja tällä hetkellä hän olisi melkein valmis vannomaan, että Inkeri todellakin kuuluu johonkin toiseen aikaan ja toiseen rotuun. Länsimaille kulkeutunut Itämaan yrtti…
— Ei, en minä mitään sellaista ajatellut, puhuu Inkeri hitaasti. Sitä ei voi selittää. En ymmärrä sitä vieläkään. En ymmärrä itseäni ollenkaan. Minun vain täytyi tehdä, niinkuin tein. Erota hänestä, vaikka rakastin häntä niin äärettömästi ja hän minua. Me rakastimme niin eri lailla. Tai hän tahtoi minusta sellaista, jota minussa ei ollut. Tai oikeastaan, etten olisi mitään ilman häntä. Ja minä tahdoin omasta voimastanikin olla kaunis ja hyvä ja kunnioitettava ja luotettava… Vapaa… Kaikin puolin… Rakkaudessakin… Ei sitä osaa selittää. Me emme ymmärtäneet toisiamme… Enkä minä ymmärrä vieläkään itseäni. Sillä minä rakastin kuitenkin häntä niin äärettömästi…
Inkerin silmät katsovat taas uneksien kaukaisuuteen.
Nyt on laulajattaren vuoro ihmetellä. Mutta ethän sinä muinaistaru olekaan, sinähän se oletkin oikea tulevaisuuden nainen, hän ajattelee. Sinulla on jo veressä ja vaistossa, mikä minulla vasta on päässä. Vapaus! Minä käsitän sen kyllä, mutta mitä se minua hyödyttää, kun minun vaistoelämäni kuitenkin pyytää orjuutta. Minä olen paljon heikompi kuin sinä… ja onnettomampi…
— En voi käsittää, mikä se on, tuo salaperäinen voima, joka ajaa onnettomuuteen, silloinkin kun olisi onni tarjolla, pakottaa elämään ilman rakkautta, vaikka ei kuitenkaan muuta pyydä elämältä… Käsitätkö sinä?
Laulajatar ei vastaa. Omituinen hymy kiertelee hänen suupielissään.
— Nyt sinä olet aivan kuin Mona Lisa, sanoo Inkeri.
— Jota et ole koskaan nähnyt, naurahtaa laulajatar.
— Mutta minä tiedän, minä uskon, että hän eläissään oli juuri sinun näköisesi.