— Mystikko sinä olet, uskot kaikkeen, mikä on kaukaista, salaperäistä, ääretöntä, käsittämätöntä. Et epäile näkymättömistä, olemattomista. Oikea uskovainen sinä olet, Inkeri.
— Minä en usko mihinkään, jos en saa uskoa rakkauteen. Se on ainoa, koko elämäni! Ja nyt minun pitää elää sitä ilman. Tai tällaisilla kurjilla muruilla!
Inkeri heittää halveksivasti kirjepinkan pois ja väsymyksen ja elämänkyllästyksen sekainen välinpitämättömyys leviää hänen kasvoilleen. Hän näyttää vähintäin kahdenkymmenenkuuden-vuotiaalta.
Vanhempi nainen tuijottaa häneen. Hän tuntee itsensä tällä hetkellä nuoremmaksi tätä lasta.
He istuvat kauan vaieten. Hämärä laskee.
— Etkö laulaisi? sanoo Inkeri.
— Mitä?
— Laulua sotaveikoista. Päin Ranskaa urhoa kaks samoaa, oli kumpikin
Venäjän vanki.
Ja laulajatar laulaa, paremmin kuin milloinkaan ennen.
Inkeri istuu pää käsien varassa ja muistelee italialais-venäläistä upseeria.