— Miten olemme erilaiset! Mutta emmekö vielä voisi yhtyä? Rakastan sinua enemmän kuin ketään maailmassa.
— Mutta jotakin on mennyt rikki. Ei ole ehjyyttä enää. Olen jo kerran ollut onnettomassa avioliitossa. En tahdo enää.
— Ja minä tahtoisin, en pelkää edes onnettomuutta. Miten me olemme erilaiset!
— Mies ja nainen eivät koskaan rakasta yht'aikaa, aina eri aikoina!
— Aina onnettomasti siis! Voi meitä! Tarja painoi päänsä Jukan rintaa vasten. Tämä katsoi pois hivellen kaukaisesti ja surullisesti Tarjan kättä.
Heitä palelsi.
Kivettynein katsein he jäivät tuijottamaan eteensä, tunteettomina, tuskansa turtamina, voimatta itkeä tai nauraa, jaksamatta lohduttaa tai lohduttautua, läheisinä, kaukaisina…
Hävittävää voimaa.
Tohtori Orismala keskeytti työnsä ja katsahti Sinikkaan.
Sinikka istui pää kumarruksissa viereisen pöydän ääressä paperiliuskoihinsa syventyneenä.