Sinikan teki mieli vastata, mutta hänestä oli suuri helpoitus, että tämä kiista jälleen jäi leikittelyn kirjoihin niinkuin monesti ennenkin, eikä hän senvuoksi sanonut mitään.
Mutta hän tunsi selvästi, ettei tämä vihamielisten mielikuvien heittely sittenkään hänelle itselleen ollut pelkkää leikittelyä, että siellä jossakin sielun pohjalla, kaiken alla, kuului koko ajan sisällisen tulen kumea, kapinallinen, uhkaava jyrinä, joka ennusti vaaraa ja vallankumousta.
Lohduttajat.
Lyyli ja Inko istuivat päivällistä syömässä ilomielisesti tarinoiden.
Lyylin nelivuotias tytär istui heidän välissään, Lyylin palvelijatar kulki edestakaisin sievästi ja äänettömästi tarjoillen ja yleiskuva vaikutti täydelliseltä perhe-idylliltä.
— Katso nyt, Lyyli, tällaista se sitten tulisi olemaan, näin mukavaa aina, sanoi Inko. Ota minut luoksesi asumaan. Minä tekisin työtä jossakin viereisessä huoneessa, sinä tekisit omiasi ja välillä aina tapaisimme, vaihtaisimme jonkun sanan ja iltaisin juttuaisimme teepöydän ääressä, tai lukisimme tai soittaisimme. Eikö sellainen olisi hauskaa? Säästäisimme sitäpaitsi siten aikaa ja rahaa ja työvoimaa kumpainenkin.
— Niin, minun ei silloin tarvitsisi sinua aina niin hirveästi odottaa…
— Mutta tulenhan sentään hyvin säännöllisesti sovitulla ajalla, täytyyhän sinun myöntää se.
— Tulet kyllä, mutta minä odotan sentään. Olen niin hullu. Alan jo odottaa pari tuntia ennenkuin tulet, enkä sillä aikaa voi tehdä enää mitään, muuta kuin odottaa. Siihen minun aikani menee, nauroi Lyyli.
— Ja entä minun aikani sitten! Enhän voi tulla sinun luoksesi kuin jonkun vieraan ruokarouvan luo. Jään puhelemaan, en raski erota. Olen täällä myöhään iltaan asti. Ja silloin on vielä kolkompaa mennä ulos kylmään ja pimeään yöhön kaulus pystyssä. Vaikka kuinka päättäisin mennä heti syötyäni pois, ei siitä tule mitään.