— Se on oikeastaan minun syyni, sillä aina kun aiot lähteä, pyydän minä jäämään ja jollei muu auta, itken pikkuisen…
He nauroivat.
— Niin, minä en todellakaan ole muuta pelastusta tälle meidän heikkouden-tilallemme keksinyt, sanoi Inko, kuin että muutamme yhteen asumaan. Olemmehan me jo kumpikin saaneet tarpeeksemme yksinäisyydestä ja ikävästä ja aviottomuudesta. Ja asia on nyt kerta kaikkiaan niin, että kun kerran on ollut avioliitossa kuten mekin, ei tahdo enää tottua tällaiseen irtolaisuuteen.
— Mutta ei tahdo myöskään uskaltaa entisiin siteisiin. Kun on kerran pettynyt…
— Silloin sitä juuri uskaltaa, sillä ei pety ainakaan samalla lailla enää toista kertaa…
— Sinähän oikeastaan petit etkä pettynyt…
— Mutta vaimoni oli myös niin epä-inhimillinen, hän ei ymmärtänyt minua yhtään. Enkä minä häntä. Hän oli liian täydellinen minulle, aivan virheetön… Myöhemmin hän kyllä katui kovuuttaan. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Ja minä tunsin: tämä ei käy enää, pitää olla uusi nainen…
Lyyli synkistyi.
— Uusi nainen voi olla entisen kaltainen. Minäkään en voinut kestää sellaista, joka kerran oli ollut ehjää ja kaunista, mutta johon oli tullut sälö. Se olisi ollut liian tuskallista. Mieluummin sitten sellaista, joka ei koskaan mitään ole ollutkaan…
— Tarkoitat minua! Inko leikillisesti jatkoi. On hyvä, ettei sinulla alun pitäen ole minusta niin suuren suuria ajatuksia. Minulla on sitten varaa parantaa niitä ajan pitkään.