— Emmehän me enää ole mitään lapsia.
— Siksi juuri voisimme olla vähemmän lapsellisia ja mennä naimisiin. Usko pois. Kaikki tulee hyväksi jälleen. Loppuu tuo kuluttava odotus, tapaileminen, alituinen turvattomuus.
— Ja sitten emme ehkä enää ollenkaan tahdo tavata toisiamme, ikävystymme toisiimme, kartamme koko kotia, haemme vierasta seuraa, emme viihdy yhtään kahden. Sulkeudumme ehkä huoneisiimme ja haukottelemme. Oh, kuinka hirveästi sinullekin silloin jää aikaa työhön ja tuttavuuksien hoitelemiseen. On ääretön rauha!
— Sellainen rauhan satamahan avioliitto on…
— Mutta minä kammoan sellaista avioliittoa! kiivastui Lyyli. Se on kaiken rakkauden kuolema. Minä en tahdo sellaista rauhaa. Mieluummin kulun kuin kohmetun!
— Miten nuori sinä sentään olet vielä, Lyyli. Sellainen tulen palvelija!
— Rakkaus on tulta.
— Ja senvuoksi juuri sitä täytyy hoitaa, pitää kurissa, muuten se tuhoaa kaiken. Se on luonnonvoima, jota täytyy pitää uunissa…
— Ja kenties vielä vetää uunin pellit kiinni, Lyyli ivallisesti lisäsi.
— Niinkin täytyy tehdä. Kun tulee köyhäksi ja vanhaksi, tarvitsee lämpöä.