— Niin köyhäksi ja vanhaksi en koskaan tahdo tulla!
— Miten nuori sinä olet, Lyyli!
— Ja miten vanha sinä olet! Saituri olet! Lasket, tilität, tingit! Ei, en minä voi sellaista!
— Elämä on sellaista. Milloin sinäkin viisastut, Lyyli! Minusta meillä olisi jo aika saada tyynempää. Elämä on niin lyhyt…
Keskustelu oli äkkiä käynyt vakavaksi, raskaaksi…
Pikku tyttö oli jo viety nukkumaan, palvelijatar haihtunut pois omalle puolelleen.
Lyyli oli unohtanut sytyttää lampun. Idylli oli poissa.
Kaksi yksinäistä ihmistä vain pimeässä.
— Täytyy lähteä siis taas sateeseen ja yöhön niinkuin niin monesti ennenkin, äännähti vihdoin Inko nousten.
— Minne menet?