— Ja hän voi tappaakin sinut, etelämaalaisilla on niin kuuma veri, lisää äiti.
Täten jatkuu kohtaus. Ja lopuksi otetaan Elinalta pyhät valat siitä, ettei hän enää koskaan tapaisi tshekkiläistä runoilijaa.
Elina jää miettimään. Mitä nyt oli tehtävä? Oikeastaan oli hän jo vähän kyllästynyt koko runoilijaan. Ja kenties hän ei ollut runoilija ollenkaan, ainoastaan tavallinen veijari. Ehkä olikin äiti oikeassa. Mutta jos niin oli laita, sen pilan hän ainakin kostaisi.
Ja hän päättää jatkaa entistä poste restante -kirjeenvaihtoaan. Hän kirjoittaa:
"— — En minä niin lapsellinen olekaan kuin luulit, etkä sinä olekaan minun ensimäinen rakkauteni, enkä minä rakasta sinua ollenkaan. Minä vain leikin, kun näin, että sinäkin tahdoit leikkiä minun kanssani — —"
Ja runoilija vastaa:
"— — Elinako näin puhuu, sama Elina, jolla on niin puhdas otsa ja kirkkaat silmät ja hennot lapsen kädet! Särkeekö hän sentähden, että hän on lapsi? Vai eikö hän kenties olekaan enää lapsi, vaan jo oikea pieni nainen! Hän valehtelee — — Ja hänen runoilijansa on surullinen — —"
Tämän kirjeen saatuaan Elina tulee alakuloiseksi. Hän syyttää itseään ja hän itkee. Miksi hän olikin niin paha sille, joka hänelle oli ollut niin hyvä! Ja hän kaipaa jälleen runoilijan suurta, turvallista kättä, hänen äänensä tummaa, tuudittavaa sointua ja hänen rakkauttaan. Hän oli ollut melkein kuin isä ja oli suudellutkin vain otsalle… Äiti ja ystävätär olivat pahoja, mutta tshekki oli hyvä…
Ja Elina kirjoittaa kyyneltensä lomitse:
"— — En minä sentään niin paha ole kuin luulet, minä valehtelin, mutta valehtelin vain pakosta. Minulla on niin ankara äiti. En saa enää tavata sinua. Ylihuomenna lähdemme pohjoiseen. Muistele minua kauniisti. Minä en voi sinua koskaan unhoittaa — —."