* * * * *
Koko kotimatkan on Elina hiljainen ja surullinen. Hän huokaa usein.
Runoilijan viimeinen kirje on piilossa hänen povellaan. Hän tuntee
itsekin, että hän on särkenyt jotakin. Mitä? Jotakin korvaamatonta.
Sydämen, kenties kaksikin!
Ja hän huokaa…
Inkeri.
Yhdeksäntoista-vuotias, tumma, vakava, hiljainen. Kasvojen piirteet sisäänpäin ilmehtivät, pitkät ja suggestiiviset niinkuin intiaanilla.
Hänellä on heikko rinta ja hän on matkalla Italiaan kevättä viettämään.
Hänen oppaanaan on vanhempi nainen, laulajatar, joka myös matkustaa
Italiaan lepäämään.
Muutamaksi viikoksi he ovat pysähtyneet Parisiin.
Vanhemmalla naisella on salainen sydämen suru ja hänkin on senvuoksi vakava ja hiljainen. Aivan sattuman kautta on hän saanut holhotikseen tämän nuoren tytön, jota hän ei lainkaan tunne ennestään. Mutta hän muistelee kuulleensa, että Inkerin matkalla paitsi terveydellisiä oli kasvattaviakin tarkoitusperiä: hänellä oli kotimaassaan liian paljon sulhasia…
Laulajatar on sisällisesti sangen väsynyt ja suurkaupungit hän tuntee jo kyllästymään asti. Ja hän katuu sitä, että on ollenkaan huolinut mukaansa pientä, ensikertalaista matkailijatarta, kun hän ei kuitenkaan jaksa pitää tälle seuraa eikä näytellä nähtävyyksiä. Hän ei tahdo pingoittaa hermojaan millään ja niinpä hän kulkee omia teitään seuraten vain sisällisten mielikuviensa ja yksinäisten muistojensa lempeää ohjausta maailmankaupungin hälisevässä kaikkisuudessa.
Inkeri vaeltaa hänen vierellään vaiti, tyynesti ja uneksivasti. Hän ei näytä hämmästyvän mistään, hän ei utele, ei kysele mitään. Hän liukuu mukana huomaamattomasti, melkein olemattomasti. Kun he kulkevat suurilla bulevaardeilla tai laajojen torien poikki, pujottaa hän tosin kätensä opastajansa kainaloon, mutta hänen liikkeittensä tahtia ei erota, niillä on aina ympäröivän elämän rytmi. Kun hän puhuu, on hänen äänellään aina erehtymättömästi sama viritys kuin puhuttajalla. Hän ei koskaan paina, ei häiritse, ei riko tunnelmaa.