Tästä kaikesta on laulajatar oikeastaan Inkerille hyvin kiitollinen, mutta se ihmetyttää häntä kuitenkin. Ja kun hänen hermonsa jonkun aikas ovat saaneet levätä, alkaa Inkerin luonnoton passiivisuus hieman vaivatakin häntä. Tyttö ei uskalla olla itseään, hän ajattelee, selvästi tämä tekee väkivaltaa omille lapsekkaille haluilleen ja pakottautuu ehdoin tahdoin tällaiseen orjalliseen mukautumiseen. Ehkäpä vihaakin häntä salassa…
Mutta Inkerin silmät puhuvat aivan toista kieltä. Ne ovat hyvin tumman-siniset ja pitkäripsiset. Ja aina kun niihin katsoo, alkavat ne säteillä hiljaista, sydämellistä hohdetta. Ja sitten ne aina hymyilevät. Miksi ne niin hänelle hymyilevät? kysyy laulajatar itseltään. Mutta vähitellen hän huomaa, ettei tämä hymy kohdistukaan vain yksinomaan häneen. Inkeri katsoo kaikkiin ihmisiin samalla lailla: ovenvartijaan, joka ojentaa hänelle kirjeen, tarjoilijaan, joka asettaa lautasen hänen eteensä ravintolassa, sanomalehdenmyyjään, joka antaa hänelle lehden, jokaiseen vastaantulijaan, joka vain huomaa hänet. Kaikkia suoraan silmiin, syvästi, lämpimästi, pitkästi, hyväilevästi. Ja kuitenkaan tämä kaikki ei ole keimailua, se on lapsen vilpitöntä herttaisuutta, ikäänkuin kaikki ihmiset olisivat omaisia, veljiä, vanhoja ystäviä, joiden hyvyyttä ei voi epäillä, joita on ilo tavata…
Tämä on ainoa sopimattomuus, johon Inkeri tekee itsensä syypääksi ja josta vanhempi nainen katsoo olevan syytä huomauttaa. Hän puhuu suuren maailman seurustelutavoista, miten liika inhimillisyys voi olla vaarallista ja miten tuttavallisuus voi synnyttää väärinkäsityksiä…
Inkeri kuuntelee suurella hartaudella ja nyökkää päätään ymmärtäväisesti ja pikkuviisaasti. Sitten hän puristaa neuvon-antajattarensa kättä, katsoo jälleen silmiin äärettömän sydämellisesti ja luottavaisesti ja hymyilee.
Laulajattarella on sydämen suru, hänen sielunsa on sairas ja yksinäinen. Hän tuntee, miten Inkerin pehmeä läheisyys tekee hänelle hyvää. Tuskan kipein itsekkyys alkaa hellittää otettaan. Hänellä on jo varaa muistaa muitakin. Inkerillä oli varmasti ikävä. Hänen täytyi toki edes vähän saada huvitella, nähdä elämää. He olivat sentään liian ankarasti karttaneet kaikkia turistipaikkoja. Eihän niitä voinut halveksia kuin se, joka ne tunsi. Ja Inkeri oli ensimäisellä matkallaan. Vai oliko hän kenties vielä niin lapsellinen, ettei osannut olla uteliaskaan? Vai henkisesti tylsä? Vai nukkuva prinsessa vain, joka oli herätettävä?
Matkatoverusten väli muuttuu jokapäiväisen yhdessä-olon kautta läheisemmäksi. Laulajatar melkein mieltyy tähän holhoojan-ammattiinsa. Se saa hänet unohtamaan sen, minkä hän tahtoo unohtaa. Hän kertoilee nuoremmalle kokemuksiaan, puhuu matkoistaan, kuvailee suurkaupunkien monipuolista koneistoa. Sitten hän puhuu myös elämästä, inhimillisestä kauneudesta ja kärsimyksestä. Mutta kaikesta hellävaroin, suojelevasti, kokeneemman taltuttavalla tyyneydellä… ettei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää… Ja hän on valmis lähtemään Inkerin kanssa huvittelupaikkoihinkin, vaikka hän itse puolestaan onkin niihin kyllästynyt. Hänellä on tarve olla Inkerille hyvä. Hän koettaa keksiä ilta-ohjelmia, ehdottelee, kyselee, haluttaisiko Inkeriä kenties sinne ja sinne…
Ja Inkeri vastaa aina:
— Niin, jos sinua haluttaa.
— Mutta eikö Inkeri sitten itse halua mitään? Mistä Inkeri itse pitää?
Minne tahtoisi?
Inkeri miettii…