— Setä, minä matkustan häntä tapaamaan.
IV
Mirdja kulkee ventovieraalla seudulla, kulkee yhdestä matalasta majasta toiseen kysellen Kuutanaisen Loviisaa. Tässä kylässä piti hänen asua.
— Vai Kuutanaisen Loviisaa se rouva hakee, pyykille vissiin? Mutta ei siitä enää ole työihmiseksi, se kun on jo niin pahasti vioittunut. Tokko siitä enää nouseekaan. Kevättalvesta astihan se on makuulla ollut.
Tämän kuulee Mirdja eräässä mökissä, jossa hänelle osoitetaan pientä tuparähjää läheisen mäentöyrään alla.
Tuolla siis, tuollaisen katoksen alla lepäsi hänen synnyinsalaisuutensa!
Mirdja astui sisälle köyhään huoneeseen. Ummehtunut likainen ilma huohotti häntä vastaan ovessa. Se tuntui niin vastenmieliseltä, että Mirdja vaistomaisesti pidätti askeltaan. Hän voitti kuitenkin silmänräpäyksessä inhonsa ja veti oven jälkeensä kiinni, vaikka hän mieluummin olisi jättänyt sen auki. Sairashan oli kuolemaisillaan, oli hänelle sanottu. Täytyihän hänen saada heittää henkensäkin tähän kurjaan, tukalaan ilmanalaan, jossa hän oli elämänsä elänyt. Tällaista, tällaista ei Mirdja ollut osannut aavistaakaan…
Hän lähestyi vuodetta. Likaiset sänkyvaatteet löivät häntä vastaan melkein sietämättömän löyhkän. — Kuinka oli ihminen saatettu jättää näin yksin ja avuttomaksi ja ilman hoitoa! Eikö hänen lähellään asunut ainoatakaan hyvää ihmistä! Syvä sääli voitti äkkiä kaikki muut tunteet Mirdjassa. Hän kumartui… Vanha vaimo lepäsi liikkumattomana, silmät ummessa, valkoiset hapset sekavana takkuna pään ympärillä, luiset kädet ristissä rinnalla…
Nuo kädet olivat siis Mirdjaa kannelleet, tuo kauhea, ryppyinen, ruma suu häntä ehkä suudellut… Mirdja värisi… Mutta yksi tunne häntä hallitsi: nyt oli hänen vuoronsa auttaa, hoitaa… tuo oli kaikki kuin hänen laiminlyönti-syntejään…
— Loviisa, oletteko hyvin sairas? sai Mirdja kurkustaan ulospuristetuksi.