Istuu setä yksin yön hiljaisuudessa, odottaa Mirdjaa ja miettii: Minun ei sentään olisi kenties pitänyt antaa kirjettä, se on kuin tähti-ennustus. Se voi viedä hänen järkensä. Mirdja on kyllä hyvin viisas, mutta hänellä on meidän molempien sielu, hullujen sielu…
Istuu setä ja odottaa… Mirdja ei tule. Sinä yönä on isä sedän ja
Mirdjan välillä.
* * * * *
Seuraavana aamuna aikaiseen koputtaa Mirdja sedän ovelle:
— Setä, miten olet saanut minun isäni kirjeen? Se on kummallinen. Siinä ei ole postileimaa, ei paikkaa, aikaa, ei mitään mainittua. Se on lähtenyt kuin itse ijankaikkisuuden helmasta. Miten olet saanut sen?
— Sain sen sinun kerallasi.
— Miten se on mahdollista?
— Sinut toi tänne hoitajatar, jonka haltuun isäsi oli uskonut sinut ja kirjeen.
— Missä hän nyt on?
— Hän asuu täällä lähipitäjässä.