Tällainen olen minä Mirdja, vielä äsken orpo, nyt suuren suvun jälkeläinen ja hallitsija!
Mutta aamupuolella yötä selittyy katse jälleen ulospäin näkeväksi…
Henget ovat hälvenneet ja Mirdja istuutuu ajattelemaan…
Yhden ainoan pisteen ympäri kierii ajatus, yhteen ainoaa pisteeseen hän tuijottaa…
* * * * *
Setä istuu samaten ja tuijottaa. Koko yön on hän valvonut ja odottanut, että Mirdja tulisi, kysyisi jotakin, sanoisi jotakin… Mutta hän ei ole tullut ja hetki hetkeltä on setä käynyt yhä rauhattomammaksi. Oi, mitä kaikkea hän on ehtinytkään läpi käydä tänä yhtenä ainoana yönä, koko elämänsä on hän ehtinyt tilittää… Sitten taas tarttuu ajatus tuohon kirjeeseen ja Mirdjaan. Ehkei hänen sittenkään olisi pitänyt antaa paperia. Hulluuskin on tarttuvaa. Täytyihän hänen myöntää itselleen, että vainajan päähänpisto oli tavallaan siirtynyt häneen… Mitä se sitten vaikuttaisi Mirdjaan?… Siinä oli sittenkin niin hämmentävän paljon totta siinä kirjeessä…
Ja vanhus alkaa taas muistutella mieleensä kirjettä, jonka hän niin lukemattomia kertoja on lukenut… Siinä oli sittenkin paljon totta… Mutta mitä siihen tulee, että he olivat niin erilaisia, velivainaja ja hän… no niin, siitä lausunnosta saattoi paljonkin tinkiä pois… etenkin nyt myöhemmin, kun kaikki oli selvillä hänelle itselleenkin. Hän oli kyllä aikoinaan luullut itseänsä viisaammaksi kuin veli, sentähden ettei hän muka vetänyt uniaan ja ajatuksiaan todellisten tekojen maailmaan. Mutta ainoastaan itsepettäjä oli hän ollut. Sillä kun hän silloin nuorenamiehenä vetäytyi yksinäisyyteen, ei hänen sisin tarkoituksensa suinkaan ollut, ettei kukaan koskaan saisi hänestä mitään tietää. Päinvastoin oli hän silloin juuri unelmoinut maailman-kuuluisuutta. Hänen oli pitänyt kirjoittaa jonkinmoinen filosofian encyklopedia. Mutta se filosofia ei ollut milloinkaan tullut valmiiksi. Alkuperäiset maksiiminsa oli hän aikoja sitten hajoittanut tuuleen, ja lopulta oli hän tunnustanut itselleen, ettei hän ollut keksinyt mitään uudempaa eikä kestävämpää teoriaa kuin tuhannet ennen häntä tai vielä musertavammin: hän oli itse omalla elämällään kumonnut teoriansa. Tai siihen oli tullut väliin hullun veljen hullut unelmat. Aivan satunnaisen erehdyksen kautta hänen luokseen saapunut lapsi oli muuttunut hänen kohtalokseen ja anastanut abstraktisten haaveilujen valta-istuimen. Filosoofi ja filosofia saivat kuolin-iskunsa. Mutta sitä ei saisi Mirdja koskaan tietää… Ja nythän se jo olikin vähäpätöistä: lapsi oli kerta kaikkiaan muuttunut hänen kohtalokseen… Mutta alussa oli hän todellakin ollut kuin pettymys, kuin paha laskuvirhe… Sitten myöhemmin oli hänestä tullut ihana välttämättömyys. Jokainen pilventakaisen maailman kuperkeikka nousi taas jaloilleen tämän positiivisen elämän maaperässä. Tälle lapselle saattoi hän toki antaa kaiken vuosien pitkän ajatustyönsä ja viisautensa. Se oli käsitteiden heittämistä elävän elämän kiirastuleen… Se oli totuuden etsijälle kuin koettelemus…
Ja niin tuli hänestä, ylpeästä teoreetikosta, nöyrä ja ihmeellinen kasvattaja, joka äkkiarvaamatta uneksi samoja hullun veljen unelmia jostakin uudesta, salaperäisen ihanasta olennosta ja täydellisestä ihmisestä. Ja mitä enemmän tuo pieni ihmelapsi näytti ymmärtävän ja omaavan nerokkaan kasvattajansa ajatuksia, sitä hullummaksi uskossaan ja ylpeydessään kävi tämä. Tämä ihminen oli oleva hänen elämäntyönsä suuri tunnustus. Ja he kävivät yhdessä läpi kaikki ihmiskunnan eri kehitys- ja ajattelumuodot, ja setä teki kaksinverroin työtä, jotta hänellä olisi aina jotakin uutta ja kaunista annettavaa kasvatilleen. Mutta milloinkaan ei hän mitään tyrkyttänyt, ei mitään opettamalla opettanut, jotta lapsi itsessään kypsyttäisi kaiken ja jotta hänen oma pyhä yksilöllisyytensä saisi täyteen kukkaansa puhjeta, niin harvinaiseksi, niin suureksi ja kauniiksi kuin suinkin.
Näin elivät he omituisen yhdessä ja irrallaan monta vuotta. Toistensa sieluista he elivät. Ja kun Mirdja meni suorittamaan ylioppilastutkintoa, oli hän moninverroin viljellympi kuin ketkään hänen ikäisensä. Mutta silloin tulikin työtoveruksille ero. Mirdja jäi kaupunkiin ja setä ymmärsi, että nyt oli hänen annettava sijaa elämälle.
Nyt vasta kun hän taas istui yksin erakkona Lumiluodollaan, kuten alkuaikoina, nyt vasta tunsi hän, miten hän oli muuttunut. Mikään ajatustyö ei enää tuottanut hänelle iloa, päinvastoin. Se oli vain Mirdjaa varten, mutta Mirdja oli poissa. Ja Mirdja oli hänen onnensa, hänen elämän-sisältönsä ja kaikkensa, sen hän nyt varmasti tunsi. Mirdjassa riippuivat alati hänen ajatuksensa. Mitä tulisi hän tekemään elämästä ja elämä hänestä? Hänellä oli todellakin nyt heidän molempien sielu, isän ja sedän. Tai itse asiassa, mitä eroa heidän välillään olikaan! Samaa ainesta he olivat, uneksijoita, unissakävijöitä, diletantteja kumpikin. Mitä sitten, jos ei hän ollutkaan vienyt diletantismiaan maailman suurille markkinoille kuten veli! Mirdja esti sieltä hänen filosofiansa ja filosofia oli estänyt viulun. Ah, viulu, viulu! Hänen nuoruutensa suuri rakkaus! Pitkän aikaa on se uinunut, ja kenkään ei tiedä sen tarinaa. Kenkään ei tiedä, että usein vielä nyt yön yksinäisinä hetkinä, jolloin Mirdja kulkee kaukana maailmalla, istuu erakko-setä tornikamarissaan viulu polvella ja itkee… Itkee sitä, ettei hän nuorena miehenä tehnyt kuin hullu veli. Miksei ottanut hän kainaloonsa viulua ja lähtenyt avaraan maailmaan? Ehkä olisi hän nyt jotakin muuta! Mutta sitten hän muistaa veljeään, naurahtaa epäuskoisesti omille ajatuksille. Hän, vanha hupsu! Mutta ikävä hänen on ilman Mirdjaa. Ja salaa pimeässä tornikamarissa nyyhkyttää hänen viulunsa niinkuin hukkaan menneelle elämälle. Nyt ei kukaan tarvitse häntä enää, kun Mirdjaakin opettaa jo elämä itse… Oi Mirdja, Mirdja, ei koskaan saa hän tietää, mitä hänelle on uhrattu… Pitkät, pimeät ja surulliset ovat yksinäisen sedän päivät Lumiluodolla ilman Mirdjaa.
Mutta aina kun Mirdja tulee, silloin on valoa ja iloa, silloin lepattaa lippu Lumiluodon tornissa ja vanha viulu laulaa uudesta keväästä.