— Te hoiditte minua pienenä… ja te näitte isäni… muistatteko häntä?
— No, voi siunattu lapsi, mitä kyselee! No josko muistan, kuin eilisen päivän muistan minä kaikki. Niin se oli herttainen se teidän pappanne, ettei sellaista miestä enää toista synny. Ja niinkuin se teitä lellitteli ja hellitteli! Että sen niin nuorena piti kuoleman! Tuskin olisin minäkään joutunut sellaiseen kurjuuteen, jos pappanne olisi elänyt, ei sen käsi ollut koskaan koukussa eikä silmä kovana, ei huonointakaan kohtaan. Mutta oma syynihän se oli, kun menin ottamaan sen Kuutanaisen. Sellainen se oli kuin itse helvetin peräseinästä reväisty pääruhtinas. Mutta kuka sen silloin tiesi alustapitäen? Ja kun ei iljennyt sitä Liisa-tyttöä sille Lumiluodon herralle näyttää, se kun aina oli niin yksitotinen, ja äidin sydän se nyt on sellainen… Niin se oli heikkoverinen se pappanne, ei olisi luullut Lumiluodon herran veljeksi, ja vieraalle maallehan sen piti kuollakin. Mutta te Mirdja olette kovin tullut pulskaksi ja kauniiksi…
Kova yskä katkaisi puheen. Vanhus oli käynyt aivan hikiseksi ja nyt yht'äkkiä tuli hän omituisen jäykäksi ja kieli kangistui…
Mirdja pelästyi… Joko se nyt tulee, se…? Varmasti oli tämä syntiä. Loviisalla oli varmaankin muuta itsekohtaisempaa ajattelemista sen suuren tuntemattoman edessä. Hänen viimeiset hetkensä olivat säästettävät hänelle itselleen.
— Loviisa, minä lähetän teille hoitajan, sanoi Mirdja.
— Voi siunattu Mirdja, mitä minä enää mistään hoitajista piittaan. Lähettäkää minulle vaan pappi! Jumalan kanssa vielä on tili jäljellä…
Mirdja tunsi kuin iskun kasvoillaan. — Niin, tietysti pappi! Kuinka vähän hän ymmärsi ihmisen todellisia tarpeita! Kuinka vähän hän ymmärsi ikuisuuskaipuuta tämän ihmisen rinnassa! Hän, joka oli ajatellut ihmistä jumalan vertaiseksi, omaksi välittäjäkseen ja esirukoilijakseen, omaksi papikseen!
Ah, painu alas, sinä korska Mirdja, joka vielä äsken ylpeili suuresta, pakanana kuolleesta suvustasi! Sinä et ollut silloin nähnyt, miten ihmiset kuolevat. Ah, painu alas, sinä korska Mirdja ja opi, mitä ihmisille opetetaan: "Te olette maan tomu! Armosta olette te autuaiksi tulleet, ette itse kauttanne"…
— Te saatte, Loviisa, mitä tarvitsette, jääkää hyvästi.
Mirdja ojensi kätensä.