Kovasti tarttui siihen vanha vaimo luisilla keltaisilla sormillaan.
— Enkeli te olette Mirdja, kuten isännekin… Jumala teitä siunatkoon pitkällä onnellisella elämällä.
Mirdja astui ulos. Sokeudella häikäisi alkukesän aurinko ja puhdas ilma melkein pyörrytti.
Tottuisihan sitä siihen ummehtuneeseenkin…
Täältä oli hän siis tullut itseään etsimään… Aina etsi hän vain itseään, itseään… Hän ei ollut voinut mitään ottaa, sentähden että hän oli tullut vain ottamaan… antamaan olisi hänen pitänyt tulla…
Mirdja käveli hitaasti. Ajatukset kulkivat itsepäisinä, napisevina…
Hän toisti mielessään sairaan viimeisiä sanoja: "siunatkoon pitkällä elämällä"… Eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta…
Jumala, Jumala, hän huokasi.
V
Kansanjuhla oli juuri alkamaisillaan, kun Mirdja saapui Kanniston kentän kohdalle.