Varsin tätä varten oli hän kävellyt viisi kilometriä. Minkätähden oikeastaan? Sitä ei hän itsekään osannut selittää. Mutta aina siitä asti kun hän oli istunut kuolevan Loviisan pirtissä, aina siitä asti oli hänen mielessään asunut outo. Joku sellainen kummallinen, joka ei antanut rauhaa, joka teki hänet levottomaksi, itseensä tyytymättömäksi ja epävarmaksi. Jonkun uuden ja tuntemattoman ihmisyyden kynnyksellä seisoi Mirdja, pelottavan ja suuren, josta hän ei ennen ollut tiennyt mitään, hän, joka oli kerskunut ihmisen tuntevansa…

Mitä oli tuo n.s. kansa? Lintuperspektiivistä oli hän sitä tähän asti mittaillut keveästi ja ohimennen, kuten ainakin väärennyshaluiset pinta-ihmiset, ja siksi oli hän sen aina niin helposti voinut sivuuttaa. Mutta nyt tuntui se tulevan häntä vastaan hänen omalta tasoltaan korkeana ja syvänä kuin valtameren vyöry, pakottavana, vaativana ja kovasilmäisenä kuin ratkaisematon elämänkysymys…

Mirdja hiljensi askeleitaan. Hänen edessään ja takanaan tulvehti kansaa, tirskuvia tyttöjä kirjavissa juhlatamineissa ja seurapitoisia miehiä, joiden hampaissa törrötti pahanhajuiset paperossit. Mirdjasta tuntui kaikki sangen vastenmieliseltä ja hän poikkesi valtamaantieltä pienelle yksinäiselle metsäpolulle. — Mutta tuskin oli hän sen tehnyt, niin se outo jo alkoi taas kolkuttaa ja vaivata. Tätä sinun ei olisi pitänyt tehdä; kuinka voit sinä koskaan tunkea syvyyksiin, jos kuorta jo kammoat, Mirdja, Mirdja, Mirdja…? — Ja ajatustensa painoon pysähtyi Mirdja…

Mutta kentältä alkoi kuulua virren veisuuta. Se kohosi suurena ja hartaana ja vakuuttavana kuin lähteneenä tuhansista sieluista, jotka puhuivat samalla suulla ja samaa asiaa… Ja sillä hetkellä ei mitään muuta koko avarassa maailmassa! Ainoastaan se suuri puhe ja ääretön hiljaisuus sen ympärillä…

Jumalan juhla, Jumalan juhla! huokasi Mirdja.

Ja yht'äkkiä rajun mielenliikutuksen lyömänä lankesi hän polvilleen maahan kuin rukoukseen ja kuumat kyyneleet tulvahtivat esille… Se oli hartautta ja se oli tuskaa… Se oli puristavaa, kipeää kaihoa saada yhtyä tähän kansaan, tähän Jumalaan, tähän jumalanpalvelukseen… Se oli ystävän ja ymmärtämyksen nälkää, elämän sisällön ja sydämen sisällön huutavaa, ijankaikkista nälkää…

Mitä jos tämä kansa, tämä suurien alkuperäisten tarpeiden käsissä taisteleva kansa, sittenkin oli jotakin Mirdjalle…? Mitä jos siinä sittenkin piili juuri se ehtymätön elämänvoima, jota hän tarvitsi?… ja eheys…? Hän menisi sen luokse… ja hänestä tulisi yht'äkkiä suuri, uhraantuvainen ja hyvä… kaikkensa hän antaisi, sielunsa antaisi… Ja kansan sielu se lämpenisi ja suurenisi myös hänen kosketuksestaan, se korkenisi, se kirkastuisi, ja tuhansista silmistä liekehtisi se häntä vastaan siunauksen sammumattomana aurinkona… Tämä olisi personattominta kaikista personallisista suhteista, vapainta kaikista uhrautuvaisuus-unelmien itse-orjuutusmuodoista. Tämä olisi kuin salaista, tuiki-läheistä yhteyttä tuiki-kaukaiseen maailmansieluun tai Jumalaan tai…

Mirdja nousi nopeasti. Melkein juoksujalkaa kiiruhti hän juhlaportille ja osti pääsylipun sellaisella hätäisyydellä kuin olisi ollut kysymyksessä hengenpelastus… Mutta heti astuttuaan aitauksen sisälle oli hän jo muuttunut entiselleen. Häntä inhotti taas…

Paksu, likainen ilma työntäytyi tukehtavana hänen silmiinsä, sieraimiinsa ja kurkkuunsa, tuo kansalle niin ominainen yhteistuoksu, joka yhdessä silmänräpäyksessä avaa näköalat sen karkeisiin ja niukkoihin elämän-ehtoihin: työn hikeä, likaisia vaatteita, tupakkaa, lapsia…

Ihmiset tunkeilivat uteliaina yksinäisen, hienon vallasnaisen ympärillä, toiset arastellen, toiset tahallaan työntäytyen ja tuuppien.